Jos merkittävä osa suomalaisista on messiasta odottavia reppanoita, on keskustelu talouden rakenneongelmista toivotonta, väittää Aalto-yliopiston teollisuustalouden professori.
Lillrankin mukaan Suomeen on kehkeytynyt rakenteellisia esteitä taloudelliselle toiminnalle. ”WEF:in kilpailukykyrankkaus kertoo koruttomasti, että Suomessa yleiset edellytykset (infra) ovat mainiot, mutta taloudellista toimeliaisuutta estävät rakenteet ovat vahvoja”, professori toteaa markkinaliberalismia ajavan ajatuspaja Liberan blogissaan.
Suomi on kansainvälisessä vertailussa häntäpäässä eteenkin verotusta koskevissa kriteereissä. Esimerkiksi kokonaisveroasteessa Suomi on sijalla 80, verojen ja tukiaisten kannustavuudessa työntekoon sijalla 109 ja palkkojen joustavuudessa vasta sijalla 140.
Lillrankin mukaan Suomen huono menestys selitetään sillä, että ei ole kilpailukykyisiä vientituotteita eikä hyviä johtajia niitä aikaansaamaan.
Jos näin on, pitää professorin mukaan kysyä, miksi näin on? Jos selitykseksi eivät kelpaa jäykkiä rakenteita ylläpitävän sääntely tai heikko kilpailukyky, jää jäljelle messias ja reppana -teoria.
”Työmarkkinoiden jäykkiä rakenteita, regulaatiota ja korkeaa verotusta voi vähätellä, jos asettaa toivonsa elinkeinoelämän messiaisiin ja pyhimyksiin. Uskotaan ja toivotaan, että jostain löytyisi ihmisiä, joissa yhdistyisi kansainvälisen liikemiehen kovat kyvyt ja pyyteetön sosiaalinen mielenlaatu”. Lillrank kuvailee.
”Olisi ihmisiä, jotka ottaisivat riskejä, laittaisivat itsensä ja omaisuutensa peliin vuosikausiksi ilman henkilökohtaista voitontavoittelua ja piittaamatta veroista; kaikki vain siitä ilosta, että saisivat täten elättää nettosaajia ja toimettomia.”
Ne jotka osaavat kehittää tuotteita ja tehdä niillä bisnestä eivät ole hyväntekijöitä, professori muistuttaa. Sosiaalisin motiivein liikkeellä olevat eivät puolestaan osaa tehdä vientikauppaa.
Messiasta odotellessa reppanateoria esiintyy Lillrankin mukaan mediassa joka päivä.
”Jos joku voi osoittaa olevansa heikossa asemassa, joko nyt tai jonkin säästötoimen perusteella, hän samalla myös ilmoittaa, että häneltä ei voi vaatia mitään ja että mitkään velvollisuudet tai talkoot eivät häntä koske. Hyvinvointivaltiossa heikkous on suurin voimavara ja vahvin argumentti.”
Jos merkittävä osa suomalaisista todella on messiasta odottavia reppanoita, keskustelu kääntyy Lillrankin mukaan toivottomaksi.
”Suomalaisista ei ole vaurauden tekijöiksi. Heikkojen suojaamiseksi tarvitaan niin raskaita rakenteita, että niiden alle tukehtuvat hyvän infran luomat mahdollisuudet. Reppanoista koostuva kansakunta pärjää vain satumaisen tuurin myötätuulessa. Kun lottovoitot on tuhlattu, ei jää muuta kuin riitaa jämistä.”
Lillrankin mukaan Suomen tilanteessa rakennekeskustelu on ainoa järkevä vaihtoehto. ”Se on myös ainoa realistinen, toiveikas ja toteutuskelpoinen.”
