Voittojen kotiuttaminen on usein sijoitussalkun tasapainottamisen kannalta järkevää. Kantona kaskena on kuitenkin usein verottaja.
Kuluvan vuoden kova kurssinousu houkuttelee varmasti useita sijoittajia varmasti kotiuttamiseen. Osakkeiden myynnille tällaisessa tilanteessa on usein kaksi perustetta.
Kovan kurssinousun jälkeen osakkeiden arvostustasot usein nousevat, jolloin todennäköisyys lisätuottojen löytämiseen jatkossa käy hankalammaksi. Tällainen tilanne on esimerkiksi Helsingin pörssissä tällä hetkellä. Osakkeiden arvostustaso on noussut jo pitkän aikavälin keskimääräiselle tasolle.
Toisaalta voittojen kotiuttaminen kurssinousun jälkeen on perusteltua myös sijoitussalkun omaisuuslajien välisen allokaation tasapainottamisen kannalta. Monen sijoittajan salkussa on osakkeiden osuus noussut suhteessa käteiseen tai korkosijoituksiin tavoitetasoa korkeammalle. Osakkeita myymällä ja korkosijoituksia ostamalla sijoittaja voi palauttaa salkun allokaation tavoitetason mukaiselle riskitasolle.
Voittojen kotiuttamisessa on vain yksi ongelma: verotus. Voittojen kotiuttaminen johtaa luonnollisella henkilöllä luovutusvoittoverojen realisoitumiseen, eli vähintään 30 prosentin veroseuraamuksiin.
Voittojen kotiuttaminen voi siis koitua kalliiksi. Piensijoittaja ja Suomen Tilaajavastuu Oy:n varatoimitusjohtaja Mika Huhtamäki osoittaa Norvestian punainen muki –blogissaan havainnollisen esimerkin:
”Käytännön esimerkkinä voidaan ottaa Nokian osake, jonka kurssi on kehittynyt vuoden aikana mukavasti ja tässä vaiheessa moni mukana olevista sijoittajista miettii varmasti myös Nokia painon keventämistä. Jos osake olisi ostettu vaikkapa vuoden ensimmäisenä pörssipäivänä 3,12 eurolla ja on myyty 4. marraskuuta 5.78 hinnalla, voittoa syntyisi 2,66 euroa. Salkkuaan tasapainottavalle sijoittajalle rahojen siirto taskusta toiseen sulattaa veroina yllättäen 14 prosenttia siirrettävästä pääomasta ja veroja tulee maksettavaksi noin 80 senttiä per osake.”
Sijoitussalkun tasapainottaminen ja voittojen kotiuttaminen siis johtaa siihen, että jäljelle jääneelle pääomalle pitäisi saada tuottoa vähintään se 15 prosenttia, jotta oltaisiin lähtötilanteessa. ”Tässä yhteydessä on vaikea löytää kohdetta, jolla allokaatiomuutoksesta aiheutunut pääoman sulaminen voitaisiin kohtuullisesti kompensoida”, Huhtamäki kirjoittaa.
Verotus siis saattaa ohjata osakesijoittajaa yksinkertaiseen osta ja pidä –sijoitusstrategiaan. Tällöin osakesijoittaja maksaa veroja vain osingoista. Tällaisen strategian hintana on kuitenkin vääristynyt riski-tuotto –profiili. Osta ja pidä –strategia saattaa johtaa tietyn omaisuuslajin ylipainoon verrattuna tavoitteelliseen omaisuuslajiallokaatioon.
Rahastosijoittajalla tätä päänsärkyä ei ole. Sijoitusrahastojen tai ETF:ien sisällä tehdyt sijoituskohteiden muutokset eivät aiheuta veroseurauksia rahastosijoittajalle. Vero realisoituu vasta siinä vaiheessa kun rahastosijoittaja myy rahasto-osuuksiaan.
Verotus saattaakin jatkossa yhä enemmän kannustaa aktiivisia sijoittajia etsimään ratkaisuja, joissa verotus ei ole voittojen kotiuttamisen esteenä. Houkutuksena saattaa olla esimerkiksi sijoitusyhtiön perustaminen tai varojen siirtäminen sijoitusvakuutukseen. Ensi vuonna yritysten yhteisöverokanta laskee 24,5 prosentista 20 prosenttiin, mikä mahdollisesti lisää mielenkiintoa tällaisia ratkaisuja kohtaan.
