Nuorena Pekka Sauri haaveili kirjailijan urasta; tämä myöskin kävi toteen, joskin odotettua myöhemmin.
Jokainen nuori katsoo tulevaisuuteen tavoitteenaan olla Joku, tulla Joksikin. Pekka Sauri, mitä sinä kuvittelit tulevaisuutesi pitävän sisällään?
– Lukioaikoina varmaankin halusin olla kirjailija, lähinnä se oli kuitenkin semmoista haaveilua. Siitä huolimatta tein hirveän määrän töitä; kirjoitin kolmen romaanin käsikirjoituksen 21 ikävuoteen mennessä, näistä yksi melkein julkaistiin. Näin jälkeen päin en edes tiedä missä ne ovat, ja hyvä niin. Toivottavasti kukaan ei ikinä löydä niitä mistään. Lopultahan julkaisin ensimmäisen romaanini (Parempaa kuin seksi) vasta viisi vuotta sitten.
Oliko kirjojen juoni hölmö vaiko kirjallinen asu tökerö?
– Molemmat. Varmaankin eniten oli haussa kielellinen identiteetti. Tosin, en tiedä onko mulla vieläkään sellaista. Pääsin siitä kuitenkin yli koska kirjoitin paljon muuta mitä julkaistiin: arvosteluja levyistä, rock-konserteista, kirjoista. Näin ollen käytännön kirjoittaminen syrjäytti unelman sankariudesta. Myös väitöskirjan tekeminen ja muut akateemiset riennot olivat kuvioissa vahvasti mukana.
Mies, sillon vielä poika, kahlasi Tuntemattoman sotilaan läpi 9-vuotiaana. Ja heti perään, kymmenen vanhana, tuli aika lukea Täällä Pohjantähden alla-trilogia. Väinö Linnan mestariteokset olivat omiaan avaamaan Saurin oman kansan, suomalaisten, hyytävän veristä lähihistoriaa. Samalla tuli selväksi myöskin se, kuinka paha onkaan tämä maailma jossa elämme. Maailmankirjallisuudesta nousee kaksi klassikkoa ylitse muiden: Arosusi ja Lasihelmipeli, saksalaisen vuosisadanvaihteenajan kirjailijan Hermann Hessen tuotantoa kumpainenkin.
Yhteiskunnallisessa keskustelussa pinnalla on tällä hetkellä nykynuorten lukemattomuus. Aitoa huolta aiheesta ei Sauri osaa kuitenkaan esittää:
– No, kyllä mä sen huomaan, etenkin omista lapsistani. Otetaan esimerkiksi vaikka nuorin tyttäreni, joka on 18-vuotias. Hän luki noin kymmenen vuotiaaksi ja yhtäkkiä se loppui. Hän on silti erittäin älykäs, pärjää hyvin koulussa ja on todella hyvä kirjoittamaan. Tämä on minulle mysteeri, että mistä se kaikki oikein kumpuaa.
Raha on tuottanut päänavaivaa
Siirrytäänpä puhumaan valuutasta. Miten kuvailisit suhdettasi rahaan, rahankäyttöön?
– Olen saita. Mulla on myös jatkuva huoli rahasta, on aina ollut, ihan pienestä pitäen. Tämä on sikäli paradoksaalista, että olen elänyt hyvinkin turvatun lapsuuden ja nuoruuden; vanhemmat olivat opettajia ja rahankäyttö oli kaikin puolin hallinnassa. En muista että raha olisi ikinä muodostunut minkäänlaiseksi esteeksi; jos oli tarve uudelle fillarille, voitiin sellainen myös hankkia ilman sen suurempia laskutoimituksia siitä, että onkohan tähän nyt varaa.
Työn tekemisen mies aloitti jo varhaisella iällä, 14-vuotiaana:
-Koulukaverin faijalla oli firma joka teki erilaisia paperituotteita, muun muassa onnittelukortteja. En tiedä mistä hän sitten sai päähänsä soittaa mulle, mutta joku päivä kuitenkin soitti ja kysyi, josko mua huvittaisi ruveta suomentamaan näitä onnittelukortteja, jossa oli englanninkieliset tekstit. En muista paljon siitä maksettiin, mutta siihen aikaan ja sen ikäiseksi kuitenkin hyvin. Tästä seurasi myös se, että kun koulukaverit tekivät perinteisiä kesäduuneja, leikkasi ruohoa ja niin edelleen, ei mulla ikinä ollut tämän kaltaisia töitä. Pian tämän jälkeen, vuonna 1971, aloin kirjoittamaan lehtiin. Muistan, että sain ensimmäisestä rock-arvostelustani palkkioksi 50 markkaa, mikä oli siihen aikaan tosi kova summa. Samoihin aikoihin kun aloin tienaamaan totesin myös vanhemmilleni ettei ole enää tarvetta viikkorahalle.
Saurin mukaan jatkuva rahasta huolen kantaminen on jännä ilmiö, sillä todelliseen huoleen ei ole ikinä ollut sen suurempaa aihetta:
– Luonteepiirteisiini kuuluu jonkinasteinen pessimismi; tähän mennessä on mennyt ok, mutta entäs huomenna? Joudunko köyhäinkotiin ja minut haudataan kunnan kustannuksella? Tätä ei kuitenkaan koskaan ole tapahtunut. Joskus 80-luvulla kun lapset olivat pieniä, jouduimme laskemaan rahoja ennen kauppaan lähtöä ja todellakin vertailin hintoja. Teimme puolison kanssa kumpikin freelancerin hommia, minä väitöskirjan ohessa. Suuren helpotuksen toi lasten kotihoidontuki, joka etenkin Helsinki-lisän myötä oli hyvinkin avokätinen. Se oli vähän kuin kansalaispalkka ja auttoi huomattavasti lapsiperheen arjen pyörittämisessä.
Mitä tulee talouden seuraamiseen, kertoo Sauri olevansa myöhäisherännäinen. Leukani on loksahtaa pois paikoiltaan kuullessani, ettei mies kaikesta valistuneisuudestaan huolimatta harrasta osakesijoittamista. Ensimmäisen asuntonsakin hän osti vasta vuosituhannen taitteessa (vuonna 2000), neljänkymmenenkuuden vuoden iässä.
-Luin Merja Mähkän Sijoittajaksi 7 päivässä-kirjan, sen jälkeen olen seurannut syrjäsilmällä tota touhua. Sijoittaminen olisi pitänyt aloittaa jo silloin 14- vuotiaana, jolloin olisin saanut käytettyä hyväksi korkoa korolle-ilmiötä. Olen havahtunut tähän liian myöhään.
Yliopistomaailma kutsuu
Vuonna 1973, pärähtivät käyntiin opinnot Helsingin yliopistolla, filosofisessa tiedekunnassa. Paitsi että Sauri opiskeluaikoina soitti levyjä legendaarisella Tavastia-klubilla, jatkoi hän myös kirjallisia töitä:
-Kun olin aluksi kääntänyt onnittelukortteja englannista suomeksi, nyt tein päin vastoin ja aloin kääntää kaikkea suomesta englanniksi. Muun muassa lääketieteellisiä tekstejä, mikä on mun mielestä aika hurjaa, sillä se oli ihan oikeaa ammattikieltä. Siitä sitten maksettiin jo tosi hyvin.
Sauri nukkuu vain neljästä viiteen tuntia yössä. Kirjoittaessaan esikoisromaaniaan oli Saurilla tapana nousta joka päivä ani varhain, jo aamuneljältä. Tunti pari luovaa työtä jonka jälkeen oli aika aloittaa apulaiskaupunginjohtajan askareet, mitä ikinä ne pitivätkään sisällään. Töihin mennessä ei ikinä saattanut aavistaa mitä päivä tuo tullessaan. Jokainen päivä oli erilainen; kun edellisenä päivänä ohjelmaan teki muutoksen pensaspalo, oli seuraavana päivänä suunnitelmat tuhoava kauttaaltaan ylitse tulviva metrotunneli.
Työn ja yksityiselämän harmonian saavuttamisessa on ollut omat haasteensa:
– Mulla on tapana tehdä montaa asiaa kerrallaan. Apulaiskaupunginjohtajan työssä oli paljon reissaamista, mikä tuo tietysti omat haasteensa. Kun pidin Yölinja-ohjelmaa, oli viikossa yksi yö, jolloin en nukkunut lähes lainkaan. Kyllähän sen suhteen on säätämistä ollut.
Vuonna 2017 Helsingin yliopistolla katsottiin miehen karrieerin olevan siksi komea, että hänelle päätettiin myöntää kolme vuotta kestävä, luonteeltaan osa-aikainen työelämäprofessuuri. Sauri kokee elävänsä tällä hetkellä elämänsä rauhallisinta aikaa töiden puolesta:
– Yliopisto on antanut hyvin vapaat kädet toimia. Aika hyvin saan itse hoitaa ajankäytön.
Työelämäprofessorin tehtävä ei harhaanjohtavasta nimestään huolimatta ole tutkia työelämää, niin kuin toisinaan erehdytään luulemaan. Virassa toimivan henkilön tavoitteena on toimia ikään kuin siltana työelämän (yritysten) ja tulevaisuuden työntekijöiden (opiskelijoiden) välillä. Näin ollen asian laita, pyrkii Sauri saamaan yliopistolle luennoimaan mahdollisimman laajan kirjon eri alojen ammattilaisia; milloin on pormestari Vapaavuori kertomassa kaupungin viestintästrategiasta, milloin Poliisin viestintäpäällikkö poliisin tavasta toimia. Tämä on arvatenkin oiva tapa tuoda esille sitä, että kyllä maailmaan mahtuu jos jonkinmoista virkaa ja vakanssia, toinen toistaan kummallisempia.
Se kaikkein perimmäisin viesti jonka Sauri haluaa sanoa opiskelijoille kuuluu näin:
-Opiskelkaa ahkerasti, mutta tehkää samalla myös jotain muuta, esimerkiksi työtä. Yliopistolla on erittäin helppoa vieraantua sitä ympäröivästä yhteiskunnasta.
Tämän Sauri on todistanut omin silmin. Mies toimi usean vuoden ajan opiskelijapsykologina taidekorkeakouluissa ja Helsingin yliopiston keskustakampuksella:
– Tyypillinen asiakas etenkin täällä keskustassa (humanistiset ja valtiotieteelliset alat) oli 24-vuotias henkilö, joka sanoi ”opiskelleensa viisi vuotta kulttuuriantropologiaa ja opintoraha on loppu enkä oikein tiedä mitä nyt tekisin. Mihin töihin mä isona meen?” Mulla oli vähän semmoinen voimaton raivo että miten tämän on annettu ajelehtia täällä viisi vuotta? Miksei kukaan ollut napannut siitä kiinni? Välillä jouduin vähän puremaan kieltäni etten kehottanut menemään vähäksi aikaa mäkkäriin paistamaan pihviä ja palaamaan sitten asiaan.
Eläkkeelle ei Sauri kuitenkaan puolentoista vuoden päästä päättyvän professuurin jälkeen määräänsä enempää haikaile. Miksikäs sitä eläköitymään vain eläköityäkseen jos työ tuntuu velvollisuuden sijaan etuoikeudelta, tuumaamme miltei yhteen ääneen ja päätämme kahvihetken myötä tämän haastattelun.
