Yle julkisti uudet gallup-luvut puolueiden kannatuskehityksestä. Muutokset puolueiden kannatuksissa ovat odotettuja mutta silti dramaattisia.
Pääministeripuolue SDP:n kannatus romahti vaivaiseen 13,9 prosenttiin. Demareiden kannatuksessa on ollut laskeva trendi kevään eduskuntavaalien jälkeen. Viimeksi kannatus on ollut näin heikko yli viisi vuotta sitten ja tämän hetken lukemat ovat historiallisen kehnot.
Iso symbolinen merkitys on sillä, että vihreät nousi kannatuksessa jo demareiden edelle kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi.
Myös keskustan tilanne näyttää tukalalta. Puolueväki laittoi toivonsa uuteen puheenjohtajaan Katri Kulmuriin, mutta hän ei ole saanut puhallettua tuulta puolueen purjeisiin. Keskusta rämpii edelleen alle 13 prosentin kannatuksessa.
Merkittävin muutos on kuitenkin perussuomalaisten kasvutrendin jatkuminen. Jussi Halla-Ahon luotsaama puolue on lisännyt kannatustaan jatkuvasti sekä ennen eduskuntavaaleja että sen jälkeen. Nyt puolue on ylivoimaisesti suurin puolue 23 prosentin kannatuksen perusteella.
Kaula toisena olevaan kokoomukseen on jo lähes kuusi prosenttiyksikköä. Se on paljon.
Iso kuva puolueiden kannatuksessa on siis selvä: perussuomalaiset lisäävät kannatustaan, vihreät vahvistavat asemiaan ja vanhoista valtapuolueista erityisesti SDP ja keskusta ovat hätää kärsimässä.
Identiteettipolitiikan harrastajat nousivat kuskin paikalle
Mikä selittää tämän Suomen oloissa suuren muutoksen, jossa perinteiset valtapuolueet menettävät asemiaan perussuomalaisille ja jossain määrin myös vihreille?
Selityksiä on luonnollisesti useita. Perussuomalaiset ovat hyötyneet SDP:n kompuroinnissa vaalilupausten suhteen – pääministeri Antti Rinteen vaalien alla lupailemasta vappusatasesta on tullut jo lähes vitsi. Myös maahanmuuttoasiat ja ympäristökeskustelu lisäävät perussuomalaisten kannatusta.
Ilta-Sanomien politiikan toimittaja Seppo Varjus esittää varsin mielenkiintoisen teorian perussuomalaisten kannatuksen noususta. Hänen mukaansa perussuomalaisista on tullut ”kaikkien toiveiden kaivo”. Puolueen toivotaan tekevän kumouksen, joka ratkaisisi kaikki ongelmat. Kun nykymuotoisella Halla-Ahon luotsaamalla puolueella ei ole hallitusvastuusta kokemusta, ovat äänestäjien toiveet kääntyneet yhä enemmän siihen.
Kyse on myös siitä, että perussuomalaiset näyttävät nyt hallitsevan vihreiden kanssa poliittisen keskustelun ilmatilaa.
Ilmastoasiat, maahanmuutto, vihapuhe tai lihansyönti resonoivat esimerkiksi sosiaalisen median keskusteluissa. Nämä teemat kiinnostavat ja kiihdyttävät keskusteluun, väittelyyn ja somepostauksiin.
Ilmiön voisi ilmaista myös toisella tavalla: kyse on identiteettipolitiikan merkityksen kasvusta. Wikipedia määrittelee identiteettipolitiikan seuraavasti:
Identiteettipolitiikka on poliittisen ryhmän muodostamista rodun, sukupuolen, etnisen ryhmän, seksuaalisuuden tai muun vastaavan ominaisuuden mukaan, ei poliittisen ideologian tai taloudellisten etujen perusteella.
Mistä siis on kyse?
Kun perussuomalainen kansanedustaja puolustaa lihansyöntiä tai autoilua, hän ei ota pelkästään kantaa ympäristöasioihin. Hän puolustaa samalla ja ennen kaikkea tietynlaista elämäntapaa ja tiettyä kansalaisryhmää. Tässä tapauksessa tuohon kansalaisryhmään kuuluvat keski-ikäiset maakunnissa asuvat autoilevat heteromiehet.
Vastaavasti kun vihreiden sisäministeri Maria Ohisalo kertoo haluavansa laillistaa kannabiksen käytön, hän syöttää omalle ydinkannattajajoukolleen sitä viestiä mitä he haluavat kuulla. Kyse ei ole asiallisesti ottaen vain huumepolitiikasta vaan myös tietynlaisen elämäntavan ja väestöryhmän kannattamisesta.
Jo pelkkä vilkaisu perussuomalaisten nostamiin teemoihin kertoo, missä mennään. Perussuomalaisten twitter-tilin tviittejä hallitsevat maahanmuutto- ja vihapuheteemat. Taloudesta puolue tekee nostoja silmiinpistävän vähän.
Perussuomalaiset ja vihreät tarvitsevat toisiaan. Kumpikaan puolue ei kilpaile samoista äänestäjistä, mutta molemmat käyvät julkista keskustelua osittain samoista teemoista. Tämä vastakkainasettelu synnyttää äänestäjien silmissä mielenkiintoista debattia ja siksi se hyödyttää molempia puolueita.
Ketä kiinnostaa vaihtotaseen alijäämä?
Siinä missä identiteettipolitiikka ja politiikan uudet teemat ovat eduiksi perussuomalaisille ja vihreille, ovat vanhat valtapuolueet hukassa.
SDP, kokoomus ja keskusta ovat perinteisesti nojanneet ideologiassaan ja julkisessa keskustelussa yhteen pääteemaan: talouteen. Demareille keskeinen talouspolitiikan kysymys on työllisyyspolitiikka, kokoomukselle elinkeinopolitiikka ja verotus, keskustalle aluepolitiikka.
Talouden teemat eivät kuitenkaan innosta ketään, eivätkä ne sähköistä julkista keskustelua. Vaihtotaseen alijäämä, julkisen talouden kestävyysvaje, heikkenevä taloudellinen huoltosuhde tai veropolitiikka eivät synnytä dramaattista keskustelua tai meheviä lööppejä.
Lisäksi talousteemat ovat vaikeita aiheita, joita rajoittavat monet isot reunaehdot. Työllisyys riippuu suurelta osin maailmantalouden suhdanteista, kestävyysvaje johtuu väestön ikääntymisestä ja alueiden eriarvoistuminen johtuu elinkeinoelämän rakennemuutoksesta. Markkinatalous ja EU sanelevat Suomen talouspäätöksiä, joten eduskunnan mahdollisuudet ovat rajalliset.
Talouspolitiikka on myös haastavaa. Talouspolitiikan päätökset harvoin tuovat nopeasti pikavoittoja. Niillä on lähes aina jollekin äänestäjäryhmälle välittömiä kielteisiä vaikutuksia, eivätkä mahdolliset pitkän ajan vaikutukset välttämättä nosta hallituspuolueen kannatusta seuraaviin eduskuntavaaleihin mennessä.
Vielä muutama vuosikymmen sitten talouspolitiikan ydinkysymys oli, paljonko jaetaan lisää ja kenelle. Nyt tilanne on päinvastainen. Valtion velkaantumisen ja devalvaatio-työrukkasen poistumisen vuoksi hallituspuolueet joutuvat pakosta miettimään, kenen etuja karsitaan ja kuinka paljon.
Talouspolitiikkaa silti tarvitaan. Heikkenevä huoltosuhde ja kestävyysvaje tuovat ovat tulevina vuosina niin rajuja haasteita Suomelle, että poliittisilla päätöksillä on vain yritettävä tehdä korjausliikkeitä.
Koska talousteemat ovat kuitenkin hyvin tärkeitä teemoja Suomen tulevaisuuden kannalta, on sääli, jos identiteettipolitiikan suosio saa poliitikot unohtamaan tärkeät talouskysymykset.
Toivottavasti niin ei käy. Talous on liian tärkeä asia jätettäväksi vain kabinetteihin virkamiesten ja etujärjestöjen käsiin.
