Mittareita asennetaan, kun putkistoja uusitaan. Vedenkäytöstä kertyvä data kuuluu asiakkaalle, mutta moniko osaa sitä vaatia? Datataloutta ei synny, jos asiakasta ei nosteta ykköseksi.
Suomessa ei ole totuttu kilpailemaan asiakkaista. Vesi-, sähkö- ja puhelinlaitokset ovat vuosikymmenet olleet alueellisia monopoleja. Se mutkistaa ja hidastaa digitalisaatiota ja siirtymistä datatalouteen. Yritykset ja niiden etuja valvovat järjestöt puolustavat liian usein vanhoja asemiaan kuluttajan etujen vastaisesti.
Vesiyhtiöt tuovat puhtaan veden kuluttajan ulottuville ja mittaavat veden kulutusta. Kulutuksesta kertyvä tieto jää yritykselle tai taloyhtiölle, eikä sitä asukkaille tarjota muuten kuin laskun yhteydessä.
Yhtiöt tietysti sanovat, että data kuuluu niille, jotta ne voivat laskuttaa. Toki näin, mutta se miten data luovutetaan, pitäisi olla neuvottelu- ja hinnoittelukysymys, jossa asiakas tulee ensin. Jos asiakas haluaa luovuttaa datan etäluettavassa digitaalisessa muodossa, se tulee varmasti edullisemmaksi kuin mittarinlukijan lähettäminen asunnolle. Sähköyhtiöt ovat tässä suhteessa asiakasystävällisempiä, kun käyttäjädata on jo mobiilisovellusten ja verkkosivujen kautta helposti saavutettavissa.
Käyttäjädata edistää kilpailua
Datan avulla kuluttaja voi tehdä parempia valintoja, säästää energiaa ja kilpailuttaa palvelun tarjoajia. Veden ja sähkönsiirron kilpailuttaminen tosin onnistuu huomattavasti heikommin kuin matkapuhelinliittymän.
EU:n tietosuoja-asetus lähtee siitä, että kulutusdata on helposti ja turvallisesti siirrettävässä muodossa palveluntarjoajalta toiselle. Suomalaiset tuntevat oikeutensa omaan tietoonsa valitettavan huonosti, vaikka yksilön oikeuksia ja vaikutusmahdollisuuksia on lainsäädännössä lisätty.
Käyttäjät eivät tiedä, miten ja missä dataa säilytetään tai miten siihen pääsee käsiksi, joten datan siirto kilpailutekijänä yritysten välillä menettää merkityksensä. Aika vähän taitaa olla kuluttajia, jotka ovat siirtäneet kanta-asiakkuuksia eri kaupparyhmien välillä ja saaneet tietonsa käytettävässä muodossa siirtymään yritykseltä toiselle. Sama koskee pankkeja ja muita arkisia palveluja.
Yhteinen eurooppalainen rajapinta
Ilman tiedon digitaalista ja sujuvaa siirrettävyyttä datatalous ei etene. Siirrettävyyttä edistämään on perustettu yhteinen avoin rajapinta, joka tunnetaan nimellä GAIA-X. Sen avulla määritellään datan jakamisen standardit ja alustat. Hankkeen vetureina toimivat Saksa ja Ranska, mutta mukana on jo yli 300 yritystä ja organisaatiota.
Suomessa hankkeeseen ovat osallistuneet TEM, VTT ja Business Finland, mutta melko sammutetuin lyhdyin, vaikka hallitusohjelma lupaa panostaa digitalisaatioon ja tulevaisuusinvestointeihin.
Kuluttajan pitää herätä
Vastuu Group (entinen Suomen Tilaajavastuu) lupaa edistää rakennetun ympäristön digitalisaatiota, mistä pääsemme takaisin vesimittareihin. Vastuu Groupin hallinto kuvastaa suomalaista ylhäältä alas -ajattelua, jolla datatalouteen suhtaudutaan.
Yhtiön omistajat ja hallitus koostuvat vain rakennusalan yrityksistä ja muista toimijoista, joiden ensimmäisenä päämääränä tuskin on kilpailun vauhdittaminen datataloudessa. Asiakkaan ääni ei organisaatiokaaviossa näy eikä kuulu.
Pitäisikö Kilpailu- ja kuluttajaviraston ottaa projektikseen kuluttajan aseman vahvistaminen datataloudessa? Kuluttajien pitää tietysti itsekin ryhdistäytyä ja herätä vaatimaan oikeuksiensa toteutumista ja aitoa siirtymistä kohti datataloutta.
Artikkeli on julkaistu alun perin Talouden tulkki -sivustolla 19.11.2020.
