Lähivuosina media on tuonut runsaasti kirjallisuutta missä ollaan pohdittu työn katoamista. Suomessa ollaan ajateltu, ettei muutosta ole tapahtunut, sillä tilastot sen osoittavat.
Tilastojen perusteella Suomessa palkkatyö on säilyttänyt asemansa. Palkkatyötä murtavat kehityskulut, kuten keikkatyön lisääntyminen, saavat mediassa suhteettoman paljon huomiota.
Toisaalta The Guardian -lehti kirjoitti syyskuussa 2016, etteivät “tilastotieteilijät tiedä mitään keikkatalouden koosta”. Esimerkkinä Isossa-Britanniassa itsensätyöllistävien määrä oli vuonna 2014 korkeimmillaan 40 vuoteen. Itsensätyöllistävien palkkataso on kuitenkin pudonnut yhä enenevässä määrin koko 2000-luvun.
Nykyiset johtamisjärjestelmät, työnjako ja palkkatyö ovat syntyneet massatuotannon aikana Koska tuotanto ei enää voi nojata uusiutumattomaan halpaan energiaan, loputtomilta tuntuviin raaka-ainelähteisiin ja kasvavaan työvoimaan (ja ostovoimaan), massatuotannon järjestelmä täytyy korvata uudella arvonmuodostuksen tavalla.
Ideaali työympäristö
Maailmalla tarvitaan työlle uusia selityksiä ja muotoja. Työstä keskusteleminen muuttuu järkeväksi vasta kun ymmärrämme, että työ on ihmiselle perimmäisempää toimintaa, mielellään mielekästä sellaista. Toiset puolestaan määrittelevät työn palkkasuhteisiin rajoittuvana aikana, jonka vietämme työpaikalla. Tulevaisuuden ideaali yhteiskunta on riippuvainen siitä, kuinka onnistumme ymmärtämään ja määrittämään sen, mitä työ on.
Mikä siis muuttuu? Ihmisten työajat, tavat tehdä työtä ja työehdot ovat työ- ja elinkeinoministeriön tilaaman tulevaisuusraportin mukaan vuonna 2030 huomattavasti yksilöllisempiä kuin vuonna 2010-luvulla. Informaatioteknologian luomat uudet mahdollisuudet edistävät yksilöllistymistä.
Seurauksena tästä arvot tulevat eriytymään yhä enenevästi. Väestön ikääntymisen takia työvoiman tarjonta supistuu, jota työperäinen maahanmuutto tuskin kompensoi, sillä sitä on tällä hetkellä aivan liian vähän. Lisäksi maahanmuuttokeskustelu on hyvin polarisoitunut.
Monien nykyisten taitojen tarve vähenee tulevaisuudessa. Toisaalta on mahdollista, että tulevaisuudessa arvonmuodostus ja siten myös toimeentulo perustuvat nykyistä vähemmän tavaroiden tuotantoon ja kulutukseen. Sen sijaan työ, mikä perustuu ihmisten vuorovaikutukseen, tulee lisääntymään.
Suomalaisen työympäristön tulevaisuus
Tilastojen valossa tuloerojen kehitys on ollut Suomessa maltillista. Keskipalkkaisen työn määrä on vähentynyt, mutta ei merkittävästi. Teollisuuden osuus niin kansantaloudesta kuin työpaikoista on vähentynyt, mikä näkyy esimerkiksi paperiteollisuudessa.
Tulevaisuudessa epävarmuus tulee lisääntymään suomalaisessa työelämässä. Palkkatyö tulee vähentymään merkittävästi ja jako eliitin hyväpalkkaisiin tehtäviin ja palveluammatteihin tulee jyrkentymään. Näin ollen, toisen elävät niukkuudessa.
Työtä, koulutusta ja sosiaaliturvaa pitää kehittää globaalien muutosten tarpeeseen. Mitä ennakoivampaa kehittäminen on, sitä pehmeämmin muutoksen kohtaavat ihmiset kykenevät ottamaan sen vastaan.
Avoimessa ja läpinäkyvässä taloudessa uuden teknologian käyttöönotto tapahtuu siellä, missä se on sitä tarvitaan ja missä se on mielekästä. Sitä ei juuri tarvitse erikseen vauhdittaa, vaan antaa sen tapahtua kuin itsestään. Lisää vauhtia kaipaavat sen sijaan teknologian kehityksen yhteiskunnallisesti myönteisten vaikutusten ohjaaminen sekä ihmisten sopeutumiskyky muutoksiin.
Teknologian kehitys on aina luonut uusia työtehtäviä ja ammatteja. Niiden hahmottaminen ennalta on haasteellista, kun taas teknologisen murroksen myötä häviävät työt pystymme päinvastoin jopa nimeämään. Tämä vääristää kokonaiskuvaa ja media luo tästä negatiivisen kuvan, etenkin rahvaalle.
Palkkatyön määrä ja mielekkyys määräytyvät suurelta osin osaamisen ja teknologian perusteella, mutta muillakin tekijöillä on merkitystä.
Työmarkkinoiden toimivuutta voi edelleen huimasti parantaa. Työn tekijä ja sen tarjoaja eivät nyt kohtaa parhaalla mahdollisella tavalla. Suuri määrä palkkatyötä jää tekemättä ja suuri joukko työllisiä puurtaa väärässä paikassa. Työn tulokset ja koettu hyvinvointi jäävät heikommiksi verrattuna tilanteeseen, jossa informaatiota työn tarpeesta ja siihen sopivista tekijöistä olisi enemmän ja se oli nykyistä laadukkaampaa.
Keskustelu työn tulevaisuudesta ja siihen liittyvistä parhaista sopeutumis- ja uudistumiskeinoista on edelleen melko hataralla pohjalla ja sävyltään turhan negatiivista. Yksi lähtökohta keskustelussa voisi olla käsitteiden ja tavoitteiden täsmentäminen, missä ollaan Suomessa epäonnistuttu.
Tulosten saavuttaminen vaatii sinnikkyyttä ja tarmoa. Kun tarkastelee teknologisten murrosten historiaa, kansallisia vahvuuksiamme ja globalisaatiota, ei ole syytä olla pessimisti, vaan Sisyfoksen tavoin uurastaa yhä enemmän.
