Suositun näkemyksen mukaan vain rahan tarjonnan kasvu synnyttää inflaation. Hintojen nousun taustat ovat usein kuitenkin monisyisemmät.
Sosiaalisen median keskustelupalstoilla tulee aina aika-ajoin esille ajatus, että inflaatio eli hyödykkeiden ja palvelujen hintojen nousu johtuisi vain ja ainoastaan rahan tarjonnan kasvusta. Ovatpa jotkut jopa esittäneet, että inflaatio ei tarkoita mitään muuta kuin rahan tarjonnan kasvua.
Inflaation syistä on taloustieteessä keskusteltu kautta vuosisatojen. Eri koulukunnilla on toisistaan poikkeavia käsityksiä sen perimmäisistä syistä. Täydellistä yhteisymmärrystä ei ole aiheesta vieläkään saavutettu.
Rahan tarjonta ja sen kasvu on ilman muuta yksi keskeinen hintoihin vaikuttava tekijä. Historia on osoittanut, että eri aikoina eri maissa havaitut hyperinflaation ajanjaksot ovat johtuneet keskuspankin holtittomasta rahapolitiikasta.
On kuitenkin mahdotonta allekirjoittaa väitettä, että hintojen nousun ainoa syy olisi rahan määrän kasvu.
Historiasta tiedämme tilanteita, joissa alkusysäys inflaatiolle tapahtui pikemminkin reaalitalouden ongelmista, eikä rahataloudesta.
Weimarin tasavallan hyperinflaatio
Otetaan esimerkiksi Saksan Weimarin tasavallan maailmansotien välissä 1920-luvun alussa kokema hyperinflaation ajanjakso.
Saksa joutui ensimmäisen maailmansodan hävinneenä valtiona maksamaan sotakorvauksia kullassa tai ulkomaisessa valuutassa. Summa oli vuosittain kaksi miljardia kultastandardin mukaista markkaa sekä 26 prosenttia maan viennin arvosta.
Ranskan ja Belgian joukot miehittivät tammikuussa 1923 Saksan Ruhrin alueen, jossa sijaitsi Saksan merkittävin teollisuuskeskittymä. Miehityksen tavoite oli, että Saksa maksaisi sotakorvauksia myös hyödykkeinä, joista yksi keskeinen oli kivihiili.
Ruhrin alueen valloituksen jälkeen Saksa ei voinut hankkia kultaa laajamittaisen viennin avulla, eikä muuta korvaukseksi kelpaavaa reaaliomaisuutta ollut tuotettavissa nopealla aikataululla. Saksan valtion ainoaksi vaihtoehdoksi jäi painaa lisää Saksan markkoja rahoittaakseen ulkomaisen valuutan ostamisen.
Kaikki tämä johti hintojen rajuun nousuun.
Oleellista on kuitenkin huomata, ettei Weimarin tasavallan ongelmien taustalla ollut yksistään rahan tarjonnan lisäys. Ennemminkin kyse oli siitä, että rahan tarjontaa jouduttiin lisäämään, kun reaalitalous oli halvaantunut Ruhrin teollisuusalueen miehityksen vuoksi. Saksassa oli lisäksi huutava pula hyödykkeistä ja palveluista.
Lähihistoria osoittaa myös, ettei keskuspankin löysä rahapolitiikka aina johda väistämättömällä varmuudelle hintojen laukalle.
Euroopan keskuspankki on harjoittanut hyvin löysää rahapolitiikkaa finanssikriisistä alkaen, eli yli 12 vuotta. Siitä huolimatta euroalueen inflaatio on ollut hyvin alhainen aina siihen asti, kun koronaelpyminen alkoi.
Välissä oltiin jopa deflaation puolella.
Rahan tärkeä erottelu: keskuspankkiraha ja liikepankkiraha
Miten on siis mahdollista, että löysän rahapolitiikan oloissa hinnat pysyvät aisoissa tai jopa laskevat, kuten on käynyt euroalueella 2010-luvulla pariinkin otteeseen?
Vastaus kysymykseen edellyttää keskeisten rahakäsitteiden erojen ymmärtämistä.
Yksi tapa jaotella raha, on jakaa se keskuspankkirahaan ja liikepankkirahaan. Keskuspankkiraha koostuu setelistöstä ja pankkien talletuksista pankkien pankissa, siis keskuspankissa. Liikepankkirahaa ovat puolestaan yleisön pankkitalletukset ja ne ovat pankin velkaa talletuksen haltijalle. Liikepankin on toimitettava asiakkaalle talletusta vastaava summa käteistä eli seteleitä ja kolikoita.
Inflaation ja rahan arvon välisen kytköksen yhteydessä on tärkeää huomata, että vain liikepankkirahalla kuluttajat ostavat hyödykkeitä ja palveluja. Tämä liikepankkiraha syntyy, kun kotitaloudet tai yritykset nostavat lainoja. Se on siis sitä rahaa, joka menee talouden kiertoon ja vaikuttaa hintoihin.
Liikepankkiraha on myös endogeenista, ei eksogeenista. Toisin sanoen siitä ei päätetä hallinnollisesti, vaan sen määrä riippuu siitä, kuinka paljon kotitaloudet ja yritykset lainoja nostavat.
Kuluttajien ja yritysten hallussa oleva rahan määrä siis riippuu talouden toimeliaisuudesta. Mitä lujempaa talouden pyörät pyörivät, sitä enemmän kuluttajat ja yritykset nostavat lainoja – ja sitä enemmän rahan tarjonta kasvaa.
Nyt tulemme oleelliseen seikkaan: kun sanotaan, että keskuspankki painaa rahaa, se tarkoittaa, että se lisää keskuspankkirahaa, ei liikepankkirahaa. Keskuspankkiraha tallennetaan keskuspankkiin, eikä se mene talouden kiertoon.
Esimerkiksi kun EKP harjoittaa määrällistä elvytystä, se tarkoittaa sitä, että EKP ostaa pankeilta velkapapereita. Kun liikepankit tallentavat saamansa maksut keskuspankkiin, keskuspankkirahan määrä kasvaa.
Kun nyt keskuspankki on lisännyt keskuspankkirahaa, se vaikuttaa hintapaineisiin vain välillisesti. Kevyt rahapolitiikka pitää korot alhaalla, mikä ruokkii talouden toimeliaisuutta ja luo hintapaineita. Keskuspankkirahan määrä ei suoraan ja välittömästi kuitenkaan nosta hintoja. Hintapaineet syntyvät korkojen kautta.
Rahan ja reaaliomaisuuden vaihtosuhde
Entä mitä sitten inflaatio aidosti tarkoittaa?
Määritelmän mukaan inflaatio tarkoittaa rahan ostovoiman heikkenemistä. Toisin sanoen se tarkoittaa sitä, että rahan vaihtosuhde suhteessa hyödykkeisiin tai palveluihin heikkenee.
Tästä näemme, että inflaatio voi siis syntyä kahdella eri tavalla tai niiden yhdistelmällä.
Jos rahan tarjonta kasvaa, talouden toimijat vaativat enemmän rahaa vastineeksi hyödykkeistä tai palveluista, jolloin hinnat nousevat. Vaihtoehtoisesti hinnat voivat nousta myös niin, että hyödykkeistä tai palveluista tulee jostain syystä pula, jolloin niiden vaihtoarvo suhteessa rahaan kasvaa.
Inflaatio voi siis syntyä joko rahatalouden syistä eli rahan tarjonnan kasvusta tai reaalitalouden syistä eli hyödykkeistä syntyvistä niukkuuksista.
Usein inflaation syiden yhteydessä viitataan alun perin David Humen kehittämään ja myöhemmin klassisen taloustieteen ydinteeseihin kuuluneeseen rahan kvantiteettiteoriaan. Sen mukaan hinnat riippuvat rahan määrän kasvusta.
Kuitenkin teoria olettaa, että ollaan täystyöllisyystasolla ja että rahan kiertonopeus on vakio.
Jos siis esimerkiksi talouden tuotanto ei vastaa täyttä kapasiteettia ja työttömiä on yli rakenteellisen työttömyyden tason, ei hintapaineita välttämättä synny rahan määrän kohtuullisesta kasvusta huolimatta. Teorian mukaan hinnat nousevat vain, jos rahan määrän kasvu ylittää talouskasvun – ja tämäkin vain sillä oletuksella, että rahan kiertonopeus on vakio. Jos nuo oletukset eivät pidä, ei rahan määrän ja hintojen riippuvuus ole aukoton.
Viime vuosien tarjontashokki
Inflaatio on nyt lähtenyt laukalle. Mitä siis on tapahtunut?
Inflaation syyt tulivat reaalitaloudesta, eli siis hyödykkeiden ja palveluiden saatavuuden ongelmista. Toisin sanoen tarjontarajoitteista.
Kuten ekonomisti Jussi Ahokas toteaa blogissaan: ”Ensin oli pandemia, joka rikkoi tuotantoketjuja ja pudotti tuottajia pelistä. Siinä sivussa toki myös elvytettiin hetkellisesti rajusti (ja luotiin pienen hetken verran myös kysyntäinflaatiopainetta). Sitten tuli Venäjän laajamittainen hyökkäys Ukrainaan ja sitä seuranneet mittavat talouspakotteet, jotka käytännössä muutamassa viikossa mullistivat Euroopan ja maailman energiamarkkinat.”
Inflaation taustalla voi siis selkeästi olla reaalitalouden ongelmia, eikä inflaation syitä voida redusoida vain ja ainoastaan rahan määrästä johtuviksi syiksi.
Keskuspankin rooli on silti hintavakauden takaajana merkittävä, koska se voi vaikuttaa esimerkiksi ohjauskorkoa muuttamalla korkotasoon ja sitä kautta talouden aktiviteettiin.
