Keille punalaputetut tuotteet oikeastaan kuuluvat?
Ruokakaupoilla on hävikin torjumiseksi vaihtelevia käytäntöjä, joista tavallisin ja kenties tunnetuin lienee tuotteiden merkitseminen värillisillä tarroilla, niin sanotuilla punalapuilla.
Esimerkiksi S-ryhmä pyrkii pitämään hävikkiosuutensa pienenä lätkäisemällä myyntiajankohdan päättymisen kynnyksellä olevien elintarvikkeiden kylkeen 30 prosentin alennuksesta kertovan tarran. Kyseinen alennus vieläpä tuplaantuu myymälöiden viimeisten aukiolotuntien aikana.
Hintojen noustessa säästöorientoituneisuus ja täten alelaputettujen tuotteidenkin suosio on ollut kasvussa. Ennen punaisuuttaan kirkuvaa lappua piiloteltiin häveliäästi ostoskorin pohjalla, nyt siitä on tullut kehuskelun aihe somessa. Mitä mojovampi saalis, sen parempi.
Hävikin hillitsemisen lisäksi punalapputuotteita suosivilla kulutusvalinnoilla säästetään ruokakuluissa ja tuodaan vaihtelua keittiöön.
Myös ruuan ylituotannon nostattamaa ahdistusta voi yrittää lievittää kokoamalla hävikkipainotteisen kauppakassin.
Torjuako hävikkiä vai köyhyyttä?
Viimeaikaisessa keskustelussa vastakkain on asetettu punalapputuotteiden alkuperäinen ajatus hävikin vähentämisestä sekä se, keille alennukset oikeastaan kuuluvat.
Toimiiko hyvätuloinen itsekkäästi ostaessaan alelaputettua ruokaa? Onko eettisesti arveluttavaa, jos keskiluokan edustaja menee tarkoituksella tiettyyn aikaan kauppaan metsästämään mahdollisimman edullisia löytöjä? Pitäisikö aletarralla varustetut sapuskat jättää hyllyyn vähävaraisemman asiakaskunnan poimittaviksi?
Kaupat ovat aikoinaan ryhtyneet viimeistä käyttöpäivää tai parasta ennen -ajankohtaa hipovien tuotteiden alentamiseen ekologisista syistä. Myyntikelvottomiksi päätyvien elintarvikkeiden minimoiminen on konkreettinen tapa osallistua ilmastotalkoisiin paitsi kaupalle, myös asiakkaille.
Vastuullisuusajatus punalaputettujen tuotteiden taustalla on kuitenkin ajautunut inflaatiojyrän alle. Menojen alati kallistuessa pienellä palkkapussilla on yhä haastavampaa tulla toimeen, kun viivan alle jäävä summa uhkaa painua pakkasen puolelle.
Joillekin alennetut tuotteet ovat suoranainen elinehto riittävän monipuolisen ravitsemuksen takaamiseksi. Silloin ei naurata, kun paikallinen Roope Ankka vie sen viimeisen tarjouskalan nenän edestä.
Ymmärrettävästi aihe herättää mielipiteitä laidasta laitaan. Olkapäillämme kuiskivat pirut ja enkelit moralisoivat meitä eri tavoin, mutta jokin tolkku tähän on saatava.
Tiliote aletuotteiden myyntiehdoksi
Pöytään isketään tyypillisesti leipäjonokortti, jolla hävikkituotteiden haaliminen rinnastetaan urbaanilegendaan uudenkarhealla ökykiesillä ruokajakoon kurvaavasta röyhkimyksestä. Näitä ei voi kuitenkaan aukotta verrata toisiinsa.
Ruoka-apu kun on suunnattu nimenomaan taloudellisesti kaikkein heikoimmassa asemassa oleville, ruokakaupan tuotteita saavat ostaa aivan kaikki asiakkaat. Punalapulla varustetuissa kyse on päiväyksestä, ei asiakkaan lompakon paksuudesta.
Vai täytyykö kassalla ryhtyä tarkastamaan asiakkaiden tiliotteet henkkareiden tapaan ennen myymistä: “Tiliotetta? Sitten en valitettavasti voi myydä.”
Fakta on se, että ruokakauppoja ei kiinnosta asiakkaan varallisuustaso. Laputettuja tuotteita myydään, jotta niistä saadaan nyhdettyä edes jokunen roponen. Bonuksena on vähemmän hävikkiä eli vähemmän työtä kaupalle.
On samantekevää, kuka ostaa, kunhan joku ostaa. Tuloluokasta riippumatta.
Jos kaikki miettisivät laputettuja tuotteita koskevissa ostopäätöksissään pankkitilin saldoa, vaarana olisi juuri se tilanne, joka tarroilla halutaan välttää: tuotteet pilaantuisivat ja menisivät hukkaan.
Sitä paitsi punalaputettuja elintarvikkeita on usein, kaupasta riippuen, tarjolla runsaasti vielä juuri ennen sulkemisaikaakin. Se kertoo siitä, etteivät ne ehkä sittenkään kelpaa ihan kaikille.
Liika on liikaa
Tarjoushaukkailu koukuttaa ja harrastus luisuu herkästi silmittömän hamstraamisen puolelle. Facebookin ruuanlaittoryhmissä näkee vähän väliä julkaisuja, joissa on kuva kymmenestä nahistuneesta salaattipussista saatesanoilla: ”Onko ideoita, mitä näistä voisi tehdä?” Tässä ei ole järjen hiventäkään, eikä todellista säästöä synny, kun ostetaan yli omien tarpeiden.
Fiksussa, suunnitelmallisessa taloudenpidossa ja hyeenamaisessa saalistamisessa on vissi ero. Ei ole juuri mistään pois (paitsi hävikin määrästä), jos aletuotteet tulevat käyttöön ja niillä saa ruokittua perheensä edukkaasti, mutta tavaraa jätetään hyllyyn muillekin halukkaille. Näinhän punalaputettujen elintarvikkeiden perimmäinen tarkoitus toteutuisi ihanteellisesti.
Toisaalta eräs keskusteluista yleensä unohtuva aspekti on ruuan kiertotalous ja etenkin elintarvikeketjun päätepysäkit. Harva myymälä heittää enää tänä päivänä hävikkinsä suoraan roskiin, vaan ne lahjoitetaan esimerkiksi vähävaraisille erilaisten väylien kautta.
Punalaputettujen tuotteiden päätyminen maksaville kuluttajille merkitsee siis ruoka-apuun jaettavan osuuden supistumista. Samaan aikaan entistä suurempi joukko on ruoka-avun tarpeessa, jonka täyttämiseksi tarvitaan lisää resursseja.
Oman ostokäyttäytymisen vaikutuksia on syytä peilata tätä järjestelmää vasten. Seuraavan kerran, kun kylmähylly notkuu tarroitettua ruokaa, kannattaa pohtia, pärjäisikö sitä sittenkin yhdellä tai kahdella pakkauksella koko satsin kahmaisemisen sijaan.
Ekoteot ovat hyvästä, mutta niitä ei tule tehdä kaikkein heikoimpien kustannuksella.
Nuuka saa olla, vaan ei ahnas.
Huh huh miten paskaa analyysia ja vääriä johtopäätöksiä.
Kyllä sitä tuota woke-ahdistusta saadaan aikaiseksi asiasta kuin asiasta. Se on järkevää hyödyntää alennuksessa olevia tuotteita ihan riippumatta tuloista. Hyvä, että ruoka-aineet tulevat hyödynnettyä eivätkä mene jätteisiin.
Köyhänkin kannattaa osata prosenttilaskua. Punalaputettu ei välttämättä ole halvin.