Jaoin taannoin Duunitorin haastattelussa ajatuksiani sijoittamisesta. Vaikka haastattelu oli vapaaehtoinen ja tarkoitusperiltään hyvä, havaitsin jännittäväni henkilökohtaiseen talouteeni kajoamisen lisäksi sitä, miten oman sijoitussalkkuni kokonaissummaan reagoitaisiin.
Riippuu tietysti keneltä kysytään, onko kolmessa vuodessa kerätty viidentoista tuhannen euron potti suuri vai pieni: yhtäältä kotimaisen omistajuuden puolesta puhuvan kokoomusministerin salkussa kilisee vähimmillään vain joitakin roposia, toisaalta keskimääräisen osakesalkun arvo hipoo Suomessa 30 000 euroa.
Urbaanilegenda kertoo, että on kuulemma niitäkin, joille tulee järkytyksenä se, ettei kaikilla ole sadan tonnin puskuria pahan päivän varalle.
Kiemurtelin vaivaantuneena, kun haastatteluani kehuttiin eräässä työpalaverissa. Koin asiasta valtavia paineita, vaikka tiedän saavutukseni olevan hatunnoston arvoinen suoritus ainakin yksilötasolla. Taustaani nojaten minusta ei olisi pitänyt koskaan edes tulla sijoittajaa, mutta tein sen lopulta pienituloisena opiskelijana, joka ei ymmärtänyt tuon taivaallista numeroista, saatikka talouden jargonista.
Entistä moninaisempia samastumispintoja
Median muovaama muotti sijoittajista on melkoisen suppea. En koe mahtuvani tähän muottiin, ja siksi epämiellyttävä tunne valtasi minut Duunitorin jutun julkaisun alla.
Mielikuvat sijoittajista ovat toki monipuolistuneet, kun harmaantuneiden pukumiesten rinnalle on noussut esikuvia muun muassa nuorten naisten keskuudesta.
Netti ja lehdet tuntuvat kuitenkin olevan pullollaan raflaavia menestystarinoita, joissa hädin tuskin parikymppisellä on kasassa vähintään kuusinumeroinen osakesalkku, kun kesätyörahat on hoksattu sijoittaa juuri oikeaan paikkaan, juuri oikeaan aikaan, ja taloudellinen riippumattomuus siintää laskelmien mukaan vain parin vuosikymmenen päässä.
Tällaisissa jutuissa ei sinänsä ole mitään väärää. On hienoa, että osalla nuorista on suorastaan otolliset lähtökohdat aloittaa sijoittaminen jo varhain. Sitä en kiellä lainkaan. En myöskään liputa suomalaisille tyypillisen rahakateuskulttuurin puolesta.
Rinnalle tarvitaan kuitenkin myös toisenlaisia tarinoita, jotka rohkaisisivat heitä, jotka miettivät, kannattaako sijoittamista aloittaa ollenkaan. Sijoittamista leimaa yhä ajatus siitä, että se olisi vain kultalusikka suussa syntyneiden heiniä. Ei tarvitse olla rikas voidakseen puhua rahasta.
Kynnystä sijoittamisen aloittamiselle tulisi madaltaa, aivan siinä missä uutiskynnystäkin erilaisille sijoitustarinoille. Maailma on täynnä kokemuksia ja tietoa, jotka pitäisi panttaamisen sijaan saada kaikkien kuuluviin.
Miljonääriksi ei tietenkään yllä, jos ryhtyy keski-ikäisenä sijoittamaan kympillä kuussa, mutta eipä tarvitsekaan yltää. Joidenkin mielestä minun sijoituspolussani ei ole mitään ihmeellistä, mutta miksi pitäisikään olla?
Sijoittaminen kuuluu kaikille
Sijoittaminen on paljon muutakin (tai ihan jotain muuta) kuin ahnasta pikavoitoilla äkkirikastumista tai taloudellisen vapausasteen maksimoivaa firettämistä. Se on säästökeino, elämäntapa ja ajattelumalli. Sijoittaminen tuo turvallisuuden tunnetta ja valinnan vapautta. Se on myös intohimoa, unelmointia ja mahdollisuuksia. Lisäksi sijoittamalla voi vaikuttaa, ja parhaimmillaan osakepoiminnasta voi saada pitkäaikaisen harrastuksen, joka pitää mielen virkeänä.
Luonnollisesti vaurastumisen tavoittelu on yleensä se keskeisin syy sijoittamiselle, mutta siitä ei saisi maalailla kuvaa ainoana motiivina tai jonain itseisarvona. Satojen tuhansien eurojen varallisuus on utopiaa monelle, miljoonista puhumattakaan.
Fakta on kuitenkin myös se, ettei kukaan elä millään pyhällä hengellä, vaan raha-asiat koskettavat aivan kaikkia. Jokaisella tulisi olla mahdollisuus tavoitella parempaa sosioekonomista asemaa. Rahastojen ja osakkeiden ostamisesta onkin tehty vaivaton, helposti ulottuvilla oleva ja tuottoisampi vaihtoehto pankkitalletuksille.
Mitä useampi kansalainen kehittää talousosaamistaan säästämällä ja sijoittamalla, sitä parempaa kantokykyä yhteiskunnassa saadaan rakennettua kokonaisuudessaan.
Raha tekee töitä pikkusummillakin
Seurasin jokin aika sitten kommenttiketjua eräässä nimeltä mainitsemattomassa sosiaalisen median kanavassa. Siellä väitettiin kivenkovaan, ettei sijoittaminen pienillä rahasummilla kannata lainkaan. Jos ei ole varaa laittaa kymppitonnia pörssiin heti alkuunsa, on kuulemma järkevämpää säästää tavanomaiselle pankkitilille. Kaksinumeroisilla summilla neppailussa vain häviää.
Ilmeisesti edellä kuvaamani kaltaiset tarinat ovat uponneet näihin kommentoijiin täysin. Jos vallitseva ilmapiiri on tämä, ei mikään ihme, että sijoittajat ovat edelleen vähemmistöä maassamme.
En itsekään lähtisi ostamaan osakkeita parinkympin budjetilla kustannustehottomuuden vuoksi, mutta mikäli historiaan on luottaminen, säännöllisen rahastosäästämisen voisi melkeinpä luvata kantavan hedelmää pitkällä aikavälillä, vaikka kertasijoitukset itsessään olisivatkin vaatimattomampia.
Summista viis, raha tulee rahan luo.
Kun sijoittamisen periaatteet on sisäistetty ja otettu osaksi arjen taloudenhoitoa pienituloisemmassa elämäntilanteessa, tienestien kasvaessa vaurastumista voi vain vauhdittaa.
Sitä paitsi sijoittamista kohtaan ei välttämättä tarvitse tuntea erityistä paloa. Osana järkevää taloudenpitoa sijoitukset voi säätää autopilotillekin. Tylsää, mutta toimivaa.
Yhteisen asian äärellä
Etenkin somemaailmassa kuvittelen joskus eläväni kuplassa, jossa kaikki sijoittavat. Kuvittelen myös asettaneeni itseni sijoittajayhteisön arvioinnin kohteeksi tultuani julki rahatarinallani.
Sosiaalipsykologi Rom Harrén voisi kutsua tätä sosiaaliseksi identiteettiprojektiksi, jossa pyrkimyksenä on saavuttaa tunnustettu asema yhteisön keskuudessa. Jotenkin ajattelin, etten voisi mitenkään saavuttaa tuota asemaa, kun niin sanottu “salaisuuteni” on lähinnä nuukailu. Ei mitään taikatemppuja, kikkakolmosia tai Pirkka-niksejä. Joku saisi samoilla kuukausituloilla säästettyä viisikymmentä euroa, toinen viisikymmentä prosenttia palkastaan.
Tämän päivän media elää kaikessa kaupallisuudessaan klikkiotsikoista. On siis luonnollista, että mitä enemmän otsikko herättää mielenkiintoa ja tunteita, sitä enemmän se kerää klikkauksia. Uskomattomilta kuulostavat tavoitteet ja saavutukset keräävät kosolti uteliaita silmäpareja, jotka palavat halusta tietää, kuinka moiseen kyetään.
Mediaseksikkäät otsikot luovat mielikuvaa sijoittamisesta jonain kultakaivoksena. Vaikka korkoa korolle -ilmiötä kutsutaankin maailman kahdeksanneksi ihmeeksi, todellisuudessa vain harvoille mahdollisten saavutusten nostaminen jalustalle ei motivoi juuri ketään sijoittamaan.
Sen sijaan kaukaisilta tuntuvat rikastumistarinat juo halvempaa samppanjaa -säästövinkkeineen saavat aikaan lähinnä turhautumista:
”Turha tätä on koittaa, kun en kuitenkaan pysty tuohon.”
”Helppohan se on rahakirstun päältä huudella.”
Ihmiset pitävät samastuttavuudesta ja inhimillisyydestä. Näiden arvojen luulisi nauttivan arvostusta ainaisen jättiomaisuuksien hehkuttamisen sijaan.
Onneksi aika ajanee kuitenkin kateutta, katkeruutta sekä vastakkainasettelua ruokkivien juttujen ohi ennemmin tai myöhemmin. Ähkyn merkkejä on jo ilmassa.
Raha on tärkeä osa ihmisarvoista elämää ja hyvinvoivaa yhteiskuntaa. Siksi meistä jokaisen kannattaa pitää siitä parasta mahdollista huolta. Tähän tarvitaan erilaisia roolimalleja, tapausesimerkkejä ja tulokulmia.
Ymmärrys ja vastuu taloudesta on koko kansan yhteinen asia.
Hyvää tekstiä ????
Viestissäni oli lopussa peukalon merkki ylöspäin, muuttui ihan turhaan kysymysmerkeiksi.
Kiitos hyvästä artikkelista! Herättää ajatuksia