Suullinen sopimus on sitova ja kun se sinetöidään kädenpuristuksella, niin siihen voi luottaa. Vai onko ja voiko?
Suullinen sopimus on se sitova, mutta millä sen todistat? ja kätteleekö enää kukaan?
Viime vuosina on tapa kätellä jäänyt suurelta osin pois. Korona-aikaan opettelimme olemaan kättelemättä ja hyvin monelle tapa on muuttunut muunlaiseksi tervehdykseksi.
Vielä kauemmin aikaa oli kunnia-asiana sopia asiat puristamalla kättä. Kädenpuristuksella sovittiin riidat ja kaupat. Jalkapallo ja jääkiekko sekä muiden palloilulajien pelit päättyivät reiluun käden puristukseen, jossa osoitettiin kunnioitusta vastustajalle haudaten pelien tuoksinnassa tulleiden mustelmien tuottamat ajatukset ulkopelillisestä uusinnasta.
Näitä aloin pyörittelemään pienessä mielessäni, kun olen muutaman yrittäjän kanssa jutellut samasta aiheesta – siis ”ohareista” ja ”ghostaamisesta”.
Eli aloitetaanpa ikäänkuin alusta esimerkillä.
Yrittäjä onnistuu neuvottelemaan sopimuksen palvelun tai tavaran toimittamisesta. Sopimus neuvotellaan hyvässä hengessä parin-kolmen tapaamisen sekä muutaman sähköpostin tai muun vastaavan vaihtamisen myötä. Ollaan syöty hyvät lounaat ja juotu kahvit sekä puhuttu, että voisi joskus käydä pelit katsomassa tms.
Yrittäjä on laittanut toisin sanoen aikaa ja vaivaa sekä ihan oikeata rahaa siihen, että kauppa syntyy. Lisäksi yrittäjälle on jäänyt oikein hyvä kuva mukavasta ja osaavasta vastapuolesta. Onhan alkujäykistelyn jälkeen pystytty juttelemaan vapautuneesti myös asian sivustakin.
Kauppa on sinetöity lounaalla ja sovittu vahvistaminen sähköpostilla. Yrittäjä on lähettänyt sopimuksen sähköisesti allekirjoitettavaksi. Siis ihan saman sopimuksen, joka on käyty läpi ja korjattu jo pariinkin kertaan.
Muuten kaikki on hyvin, mutta vastausta ei kuulu heti eikä seuraavana päivänäkään. Puhelinsoitto perään ei saa vastausta ja yrityksen vaihteeseen soittaminen tuottaa vain yhdistämisen suoraan vastaajaan.
Pahat aavistukset saavat vallan ja yrittäjä alkaakin katua lapsellista uskoa, jossa toive on saattanut olla suurempi kuin todellisuuden taju. Unikaan ei tule silmään, vaan ajatukset kiertävät kehää. Häpeä ja epävarmuus omasta osaamisesta nousevat ammattiylpeyden edelle ja yrittäjä alkaa jopa miettiä toiminnan jatkoa.
Näitä tapahtuu aina silloin tällöin. Usein kyse on hieman epäsuhtaisesta parista, jossa ostaja on selkeästi isompi toimija myyjän ollessa niin sanottu pikkutekijä.
Olen tämän kaltaisissa tilanteita kokeneiden yrittäjien kanssa keskustellut ja neuvonut sivuuttamaan mielipahan ja mahdolliset tappiot. Onhan epäluotettavia toimijoita aina ollut ja tulee olemaankin. Se, että joku on sanallistanut olevansa vastuullinen ja AA+-luottokelpoinen tarkoittaa lähinnä sitä, että laskut on maksettu ja roskat lajitellaan.
Parempi, että katoaa ajoissa. Mieluummin näin kun alkaa myöhemmin riitelemään saatavista, laadusta tai muusta vastaavasta.
On totta, että tuollainen kohtaaminen masentaa ja vaikuttaa pitkään. On myös totta, että yrittäjä ei ole kokemansa kanssa yksin. Tapahtuuhan näitä myös ihan palkkatöissä oleville myynnin tekijöillekin.
Ja kättelikö se ostaja edes? Ja jos kätteli, niin oliko mahdollisesti vain luonteeltaan heikko, mutta oppinut hyville tavoille?
Todistajien läsnäolo silloin kun asiasta riittävän selvästi ja spesifisesti sovitaan suullisesti on olennaista, ei kättely.