
Joulunvietto on suhteellisen uusi perinne Suomessa, sillä se on aloitettu vasta 1800-luvun loppupuolella. Tapa tuli Suomeen Ruotsista.
Varhaisimmat suomalaiset joulunviettotavat kietoutuivat tiiviisti maatalousvuoteen, kekriin ja keskitalven pimeyden katkaisevaan valon juhlaan, eivät vielä kristilliseen jouluun.
Joulu oli ennen muuta vuodenkierron taitekohta, jolloin talonväki söi poikkeuksellisen runsaasti, joi hyvin ja pyrki varmistamaan tulevan satokauden onnen juhlimalla ja uhraamalla yltäkylläisyydellä.
Historianetin mukaan kekristä periytyi jouluun ajatus vainajien ja haltijoiden läsnäolosta: vainajille jätettiin ruokaa pöytään tai saunaan, talon henkiä lepyteltiin, ja koko pihapiiri – kotieläimet mukaan lukien – “osallistui” juhlaan. Myös joululyhde tai olkilyhde navetan katolla tai pihapiirissä on hyvin varhainen tapa, jonka avulla sekä ruokittiin lintuja että pyrittiin houkuttelemaan onnea ja suojelemaan kesän viljasatoa.
Ennen kirkollisen joulun korostumista pitkät pyhät näkyivät ennen kaikkea työn rytmissä: oli tarkkoja sääntöjä siitä, mitä ennen joulua piti saada tehdyksi, ja joulunpyhinä fyysistä työtä rajoitettiin, jotta juhlan “rauha” säilyisi.
1300‑luvulta alkaen Turussa julistettu joulurauha kiteytti tätä vanhaa ajatusta siitä, että vuoden synkimpään aikaan pysähdytään, suojellaan taloa ja yhteisöä, ja pidetään yllä erityistä järjestystä ja hiljentymistä.
SalkunRakentajan toimitus toivottaa lukijoille mukavaa ja rauhallista joulua!



