Behavioristinen taloustiede tutkii taloudellista päätöksentekoa tilanteissa, joissa ihmiset eivät käyttäydy perinteisen talousteorian olettamalla tavalla täysin rationaalisesti, vaan psykologiset tekijät, tunteet ja sosiaaliset normit vaikuttavat valintoihin. Se yhdistää taloustiedettä ja psykologiaa ja tarkastelee esimerkiksi sitä, miten kognitiiviset vinoumat ja tappionkarttaminen ohjaavat päätöksiä epävarmuuden vallitessa.
Sijoittamisessa behavioristinen taloustiede analysoi systemaattisia harhoja. Näiden kautta se pyrkii selittämään, miksi markkinat poikkeavat ajoittain tehokkaista hinnoista ja miksi sijoittajat tekevät päätöksiä, jotka heikentävät heidän pitkän aikavälin tuotto–riski‑suhdetta.
Yksi sijoittajan sitkeimmistä ajatusvirheistä on uponneiden kustannusten harha.
Uponneiden kustannusten harha saa sijoittajan pitämään kiinni huonosta sijoituksesta vain siksi, että siihen on jo käytetty paljon rahaa, aikaa tai energiaa. Talousteoriassa ilmiötä pidetään klassisena esimerkkinä epäjohdonmukaisesta päätöksenteosta.
Järkevä sijoittaja huomioi päätöksissä vain tulevat tuotot ja riskit. Aiemmat kustannukset ovat uponneita, eikä niitä saa takaisin riippumatta siitä, mitä sijoittaja tekee seuraavaksi.
Käytännössä tunteet, status ja kasvojen säilyttäminen ajavat kuitenkin usein rationaalisen laskelman edelle.
Miten uponneiden kustannusten harha näkyy sijoittamisessa?
Harha näkyy monella tasolla. Yksityissijoittaja voi roikkua vuosia tappiolla olevassa osakkeessa, koska ”tämä nousee vielä omillaan”. Ammattimainenkin salkunhoitaja voi karttaa tappion realisointia, jos se näyttää huonolta neljännesraportissa tai suhteessa vertailuindeksiin. Organisaatiotasolla sama harha näkyy hankkeissa, joita jatketaan vain siksi, että niihin on jo poltettu miljoonia.
Pörssihistoria tarjoaa lukuisia esimerkkejä toimialoista, joissa uponneiden kustannusten harha on ollut kallis: teleoperaattorit 2000-luvun alun lisenssihuumassa, perinteiset energiayhtiöt fossiilihankkeissaan tai vähittäiskaupan ketjut, jotka pitivät kiinni heikkotuottoisista myymäläverkostoista liian pitkään. Jokaisessa tapauksessa sijoittaja, joka hyväksyi tappion ajoissa, selvisi vähemmällä.
Harhan ytimessä on psykologinen kipu. Tappion realisointi tekee tappiosta totta. Niin kauan kuin osake roikkuu sijoittajan salkussa, hän voi kertoa itselleen tarinaa tilapäisestä kuopasta.
Siksi pelkkä tietoisuus uponneiden kustannusten harhasta ei riitä. Tarvitaan kurinalaisia käytäntöjä, jotka pakottavat sijoittajan katsomaan eteenpäin eikä taaksepäin.
Mikä uponnut kustannus oikeastaan on?
Uponnut kustannus on mennyt meno, jota ei saada takaisin riippumatta tulevista päätöksistä. Se on jo maksettu osakekauppa, toteutunut tappio, analyysiin käytetty aika tai hanke, jonka kulut on kirjattu.
Taloustieteen perusopetuksessa korostetaan, että tällaisia kustannuksia ei pidä ottaa mukaan uusiin päätöksiin.
Sijoituspäätöksen pitäisi nojata vain siihen, millainen odotettu tuotto ja riski sijoituksella on tästä eteenpäin. Jos nykyinen hinta ja yhtiön näkymä eivät puolla omistamista, rationaalinen valinta on myydä, vaikka ostohinta olisi ollut huomattavasti korkeampi. Sijoitustermi ”jos en omistaisi tätä tänään, ostaisinko sitä nyt?” tiivistää periaatteen hyvin.
Käytännön sijoitusmaailmassa tämä periaate törmää helposti ihmismieleen. Korkea ostohinta ankkuroidaan mieleen, ja kaikki nykyistä edullisemmat hinnat tuntuvat ”tappion hyväksymiseltä”, eivät uutena mahdollisuutena allokoida pääomaa paremmin.
Käyttäytymistaloustieteessä uponneiden kustannusten harha kytkeytyy tappionkarttamiseen, johon viittasivat jo Daniel Kahneman ja Amos Tversky prospektiteoriassaan. Ihmiset kokevat tappiot psykologisesti raskaampina kuin vastaavan suuruiset voitot ovat miellyttäviä. Siksi tappion myöntämistä lykätään, vaikka viivyttely usein suurentaa vahinkoa.
Toinen olennainen tekijä on ego ja identiteetti sijoittajana. Myynti tappiolla voidaan kokea virheen myöntämisenä.
Moni mieluummin odottaa ”että pääsee omilleen”, vaikka markkinafundamentit olisivat kääntyneet pysyvästi heikompaan suuntaan. Tästä seuraa niin sanottu luovutusvaikutus. Se tarkoittaa sijoittajan taipumusta myydä voitolla olevat sijoitukset liian aikaisin ja pitää tappiolliset sijoitukset salkussa liian pitkään.
Harhaa vahvistavat myös tarinat ja narratiivit.
Sijoittaja, joka on käyttänyt viikkoja perehtyäkseen yhtiöön, rakentaa mieleensä narratiivin siitä, miksi se on erinomainen kohde. Kun todellisuus ei tue tarinaa, narratiivista on vaikea luopua. Jo tehty työ alkaa vaikuttaa päätökseen, vaikka sen pitäisi olla taloustieteellisesti irrelevanttia.
Harha salkun rakenteessa ja riskissä
Uponneiden kustannusten harha ei ole vain yksittäisten osakkeiden ongelma. Se muokkaa koko salkun riskiprofiilia. Kun tappiollisia positioita ei uskalleta purkaa, salkku ajautuu helposti yhtiöihin ja toimialoihin, joiden riskit ovat kasvaneet, mutta pääoma ei enää liiku tuottavampiin vaihtoehtoihin.
Tämä näkyy erityisesti tilanteissa, joissa toimiala kohtaa rakenteellisia muutoksia. Esimerkiksi perinteiset median, kivijalkakaupan tai öljy- ja kaasuyhtiöiden omistajat ovat monesti perustelleet ”odottamista” sillä, että ala palautuu aiemmalle tasolleen. Osassa tapauksista näin on käynyt, osassa ei – mutta uponneiden kustannusten harha on estänyt kylmän analyysin siitä, missä kohtaa tarina on peruuttamattomasti muuttunut.
Sama ilmiö voi näkyä myös rahasto- ja ETF-valinnoissa. Sijoittaja saattaa pitää kiinni heikosti menestyneestä rahastosta vain siksi, että siihen on tehty iso alkusijoitus vuosia sitten, vaikka markkinoille olisi ilmestynyt huomattavasti kustannustehokkaampia tai paremmin hajautettuja vaihtoehtoja.
Miten harhaa voi käytännössä torjua?
Ensimmäinen askel uponneiden kustannusten harhan välttämisessä on erottaa selkeästi toisistaan kirjanpito ja päätöksenteko.
Sijoittaja ei voi poistaa mennyttä tappiota, mutta hän voi päättää, sitooko siihen vielä lisää pääomaa vai ei. Käytännöllinen työkalu on kysymys: jos tämä pääoma vapautuisi tänään käteiseksi, sijoittaisinko sen uudelleen juuri tähän kohteeseen vai johonkin muuhun?
Toiseksi, sijoitusprosessiin kannattaa sisällyttää etukäteen määritellyt myyntikriteerit. Ne voivat perustua esimerkiksi fundamenttien heikkenemiseen, sijoitusteesin kumoutumiseen tai siihen, että yhtiö ei enää täytä ennalta määriteltyjä laatu- tai arvostuskriteerejä.
Kun kriteerit on kirjattu ennen kuin tunteet astuvat kuvaan, uponneiden kustannusten harha menettää voimaansa.
Kolmanneksi, tappion hyväksymistä voi pyrkiä normalisoimaan. Ammattimaisessa sijoittamisessa tappiot eivät ole poikkeus vaan väistämätön osa toimintaa.
Salkunhoitajan, joka ei koskaan myy tappiolla, on käytännössä pakko roikkua huonoissa sijoituksissa liian pitkään. Lyhyt ja hallittu tappio on usein halpa oppiraha verrattuna siihen, että harha paisuttaa vahingon moninkertaiseksi.
Milloin ”sitkeys” on perusteltua?
On tärkeää erottaa uponneiden kustannusten harha ja perusteltu pitkäjänteisyys. Jos sijoittaja omistaa laadukasta yhtiötä, jonka liiketoimintatarina ja kilpailuedut ovat ennallaan, pelkkä kurssilasku ei ole syy myydä. Tällöin kyse voi olla markkinahälystä, ei sijoitusteesin murtumisesta.
Ratkaiseva kysymys on, onko tulevaisuuden odotettu tuotto suhteessa riskiin muuttunut.
Jos liiketoiminta- ja tulosnäkymät ovat heikentyneet pysyvästi, mutta sijoittaja roikkuu kiinni vain ostohinnan vuoksi, kyse on uponneiden kustannusten harhasta. Jos näkymä on edelleen vahva ja lasku johtuu lähinnä markkinatunnelmasta, kärsivällinen omistajuus voi olla täysin rationaalista.
Sijoittajan haaste on tunnistaa, kummasta tilanteesta on kyse. Tämä vaatii yhtiön fundamenttien seuraamista ja valmiutta päivittää näkemystä, vaikka se pakottaisi tunnustamaan aiemman analyysin virheelliseksi.
Sijoittaja ostaa tulevaisuutta, ei menneisyyttä
Uponneiden kustannusten harha muistuttaa, että sijoittaminen on jatkuvaa valintaa vaihtoehtoisten käyttökohteiden välillä. Pääoma on aina jossakin kiinni. Joka kerta, kun sijoittaja päättää olla myymättä tappiollista osaketta, hän samalla päättää olla sijoittamatta sitä pääomaa johonkin toiseen kohteeseen.
Talousteorian näkökulmasta sijoittajan tulisi kysyä vain yksi kysymys: mikä on paras paikka jokaiselle eurolle tästä eteenpäin? Menneet ostohinnat, kulut ja analyysit ovat tunteiden tasolla todellisia, mutta taloudellisessa mielessä ne ovat historiaa.
Sijoittaja, joka kykenee irrottautumaan menneistä päätöksistä ja tarkastelee salkkuaan puhtaalta pöydältä, on askeleen lähempänä rationaalista pääoman allokointia. Se ei poista riskiä eikä takaa parempia tuottoja joka vuosi. Mutta se pienentää riskiä siitä, että juuri psykologinen harha, eikä fundamenttianalyysi, ohjaa tärkeimpiä sijoituspäätöksiä.
