Suomen velkaantumiskehityksessä on kyse jostain aivan muusta kuin yksittäisten hallitusten päätöksistä

Luvut ovat rajuja, mutta ne eivät sinänsä yllätä: velka on kasvanut 2000-luvulla lähes katkeamattomasti ja huitelee Valtiokonttorin lukujen mukaan 179 miljardissa eurossa. Vuonna 2008 oltiin vielä 54 miljardin tasolla, mutta sen jälkeen toistuvat kriisit, lisäbudjetit ja sote-menojen kasvu ovat sysänneet valtion menot pysyvästi korkeammalle tasolle.

Velkaantuminen on oikeastaan valtioon institutionaalisesti sisäänrakennettu polku. Poliitikot maksimoivat hyötynsä vaalikaudelle lupaamalla kaikkea kivaa ja kaunista ja siirtävät kustannukset ”muille” tai tulevaisuuteen. Vastapainoksi Suomesta ei löydy riittävän voimakkaita intressiryhmiä, jotka vaatisivat kuria ja järjestystä.

Velan hinta nimittäin kanavoituu korkomenoihin, joiden vaikutukset ovat vaikeasti hahmotettavat ja poliittisesti hajanaiset. Sama mekanismi selittää sen, miksi nykyinen hallitus ei tosiasiassa kykene kääntämään suuntaa: lupaus törmää lopulta samaan logiikkaan, joka on vaikuttanut aiemminkin.

Helpotus voi tulla hetkellisesti, kun talouskasvun ihme saapuu taikamatolla ja vie Suomen mennessään kasvu-uralle. Tämä vaatii vain sitä, että ei nyt leikata kasvun siemeniä, pidetään verotus kireänä ja turvataan rakenteet tuleville sukupolville.

Kyse ei toisaalta ole myöskään vain yksittäisistä poliitikoista. Suomalainen eliittirakenne muodostaa yksimielisyydessä kylpevän verkoston, joka vaikuttaa hahmottavan tässä tapauksessa velkaantumisen järjestelmämme vakauden ja huollon kannalta välttämättömänä työkaluna.

Suurin uhka ei ole heikko talouskehitys ja sen seuraukset, vaan se, että tulo- ja varallisuuserot ovat mahdollisimman tasaiset, vanha teollisuus saa sille luvatut tuet ja sote-alueita on tarkalleen sovittu määrä.

Velka mahdollistaa sen, että 1) palvelulupauksia voidaan jatkaa (eli niitä ei tarvitse perata, vaan pikemminkin suunta on ollut lisätä niitä ja tulkita niitä entistä laajemmin) ja 2) eliittien omat edut pysyvät suojassa ilman välitöntä vaikutusta (velan hoitaa sitten joku toinen joskus ja silloin on talouskasvun ihme täällä).

Jos meillä olisi ollut merkityksellistä reaalista talouskasvua, suuretkin velanhoitomenot olisivat hallittavissa, mutta nyt ne käytännössä supistavat jatkuvasti valinnanvaihtoehtojen joukkoa (ja samaan aikaan kotitalouksien varallisuusasema heikentynyt). Ilman innovaatioita ja kasvua kaikista päätöksistä tulee entistä kivuliaampia.

Tässä mielessä suomalainen kansanluonne, joka vannoo konsensuksen nimiin, välttelee konflikteja, kunnioittaa Muumiolaakson häkäisevän kauniita rakenteita ja pelkää torjutuksi tulemista, tukee velkaantumista: sopeutustoimia on vältelty viimeiseen asti ja kun niitä tehdään, muistetaan aina sanoa, että päätökset todella vaikeita ja ei kukaan haluaisi näitä ja näitä toimia nyt tehdä. Velka on tehokas kasvun työkalu, mutta nyt se palvelee enää loputtomien palvelulupauksien rahoittamista.

Ongelmamme ei siis ole yksittäisten kuluerien kasvu tai niiden lisääntyminen, kriisit tai pessimismi, vaan se, että järjestelmä on mutatoitunut tulonsiirtokoneistoksi, joka jakaa resursseja ristiin rastiin kaikille ryhmille ja kannustimilla ei ole ilmeisesti mitään väliä. Kun talous ei kasva, velan saamisen ja vanhan velkakannan hoitaminen on aina vain vaikeampaa. Eurojärjestelmä ja meille liian korkeat korot tekevät tilanteesta entistä vaikeamman, koska rahapoliittista liikkumavaraa ei ole.

Velkaantumiskehityksen pysäyttäminen edellyttäisi merkittävää siirtymää, mutta pidän sitä epätodennäköisenä. Lopulta bondimarkkinat vetävät omat johtopäätöksensä. Tai sitten talouskasvun ihme saapuu ja pelastaa (hetkeksi).