Jos kassa hupenee ennätysvauhtia, löytyykö suomalaisuudesta muuta sellaista pääomaa joka auttaa selviytymisessä ja toipumisessa?
Teininä koetut läheisteni sairaudet alleviivasivat sen, ettei elämää kokonaisuudessaan voi hallita, ainoastaan osasia siitä. Ja että muutokset voivat olla nopeita, kärkeviä, lopullisia.
Kun valmistuin, Suomi oli vasta sukeltamassa pintaan 90-luvun talousteurastuksesta, lamasta. Oma ankkurini oli se, että olin jo opiskeluaikana kiinnittynyt työelämään, pätkätyöläisenä. Moni opiskelukaveri siirtyi suoraan kortistoon tai jatkoi opintoja tohtoriksi.
Esikoiseni ehti juuri iloita pari viikkoa ensimmäisestä oikeasta kesätyöstään pikaruokaketjussa, kunnes tuli ilmoitus lomautuksesta. Kolme päivää ennen aloitusta, syynä korona.
Meillä kaikilla on oma rahaan ja talouteen liittyvä historiamme ja siksi erilainen rahan taju. Oma historiani on opettanut aina varautumaan katastrofiin. Varautuminen on seurannut kaikkea tekemistäni kuin varjo, enkä siksi lakkaa muistuttamasta sijoittajille puskureista.
Korona muokkaa meille kaikille nyt yhteistä historiaa, josta jälleen kerran toinen selviää naapuriaan helpommalla. Nuoren, joka on kasvanut aikuisuuteen 2010-luvun nousukaudella, ei ole välttämättä tarvinnut kyseenalaistaa jatkuvan kasvun tunnelmaa, osakekurssien kiitoa yläsuuntaan, asuntojen hinnan putoamista tai edes kuvitella vanhempiensa joutuvan työttömiksi. Menetyksiä voi laskea rahassa, mutta kaikkein isoimpia – inhimillisiä – menetyksiä taskulaskin ei osaa muuttaa numeroiksi. Niiden todellinen hinta voi kirjautua vasta vuosien päästä.
Pelkokerrointa lisää se, että tähän taantumaan iso osa kotitalouksista lähtee velkaisempina kuin koskaan aikaisemmin. Suomalaisilla on nyt yli 50% enemmän velkaa kuin edellisen laskun aikaan vuonna 2009, ja se on paljon. Kerätty vauraus on lisäksi usein sulanut lyhytkestoiseen iloon.
Korona on inhimillinen ja taloudellinen tragedia, sen tiedämme jo nyt. Jos kassa hupenee ennätysvauhtia, löytyykö suomalaisuudesta muuta sellaista pääomaa joka auttaa selviytymisessä ja toipumisessa?
Yllättävä näkökulma löytyy kansainvälisestä tutkimuksesta, jossa Suomi ylsi jo kolmatta kertaa maailman onnellisimmaksi maaksi. Yksi tutkimuksen avainlöydös on, että kansalaisten tyytyväisyyden ja onnellisuuden kokemus aivoissa perustuu neljään tekijään:
• Kykyyn säilyttää myönteisyys
• Kykyyn toipua kielteisistä tunteista kuten surusta ja vihasta
• Ajan viettäminen perheen ja ystävien kanssa
• Toisista välittämiseen ja siihen, että antaa luvan itselleen tuntea iloa tai jopa haltioitumista.
Vuosia sitten olin mukana rakentamassa kehitysmaissa toteutettua hanketta nimeltä Weconomy (from Me-Economy to We-Economy). Hankalasti suomeksi taipuva termi istuu hyvin tähän hetkeen. Jos meillä on rohkeutta kääntyä minä-keskeisestä taloudesta me-keskeiseen, päättäjillä viisaus viljellä puheissaan toivoa teknisten ratkaisujen lisäksi ja kukin sitoutuu etsimään kiireen jalkoihin talloutunutta yhteyttä läheisiin takaisin, on meillä kasassa jo rutkasti pääomaa. Jo nyt näemme sen nosteen, mitä ne yritykset saavat, jotka aidosti kurottuvat palvelemaan yhteisöä kriisitilanteessa.
Psykologinen pääoma nopeuttaa tietä tunnelista ulos. Ja se juurruttaa uutta yhteisen talouden ja rahan tajua.
Unna Lehtipuu
Kirjoittaja on viestintäyrittäjä, megatrendeihin hurahtanut yksityissijoittaja ja sijoituskirjailija, joka ei väsy tutkimaan myös merkityksiä ja tunteita talouspäätösten ja numeroiden takana.Kirjat: Sijoittajaksi 7 päivässä (2019 Alma Talent, yhteistyössä Merja Mähkän kanssa), Rikastamo (2018 Otava, yhteistyössä Terhi Majasalmen kanssa) ja Timanttipesula (2016).
