Kultahan ei tee mitään. Se ei työskentele sinulle. Se ei maksa osinkoa. Se ei tuota kassavirtaa. Se ei maksa edes korkoa. Ehkä olemmekin hieman kateellisia kullalle, sillä mekin haluaisimme vain olla ja samalla saada samanlaista arvostusta tekemättä yhtään mitään.
Arvon. Kenenkään ei tarvitse selittää, että mitä kulta on, miksi sitä louhitaan tai mitä se tekee. Sillä vain yksinkertaisesti on arvoa. On ollut 150 000 vuotta. Mutta miksi näin?
Kultahan ei tee mitään. Se ei työskentele sinulle. Se ei maksa osinkoa. Se ei tuota kassavirtaa. Se ei maksa edes korkoa. Siinä se vain katselee sinua ilman silmiä eikä tee yhtään mitään. Kulta siis vaikuttaa laiskurilta, jolle riittää vain oleminen. Ehkä olemmekin hieman kateellisia kullalle, sillä mekin haluaisimme vain olla ja samalla saada samanlaista arvostusta tekemättä yhtään mitään. Ainoastaan kimalteleminen ihmisten silmissä riittää. Kauneusarvot ovatkin ihmiselle kullan osalta tärkeitä.
Kullalla on myös symbolista arvoa. Se onkin kuninkaallisuuden ja etenkin vallan symboli, sillä se on verhonnut kuninkaita ja kuningattaria jo aikojen alusta saakka. Lisäksi se on kapinallisuuden symboli, koska se ei tottele ketään auktoriteettia. Sitä ei kiinnosta keskuspankin korkopolitiikka tai että kuka voittaa vaaleissa. Eikä kulta tottele hallitsijoita tai virkamiehiä tai edes lainsäädäntöäkään.
Kullalla on myös kulttuurista arvoa. Esimerkiksi Intiassa, joka on suurin kullan ostaja koko maailmassa, useisiin uskonnollisiin juhlamenoihin liittyy kulta olennaisena osana. Intialainen kulttuuri taas on tuhansia vuosia vanha eikä se suuremmin ole muuttumassa. Aasiassa kuten Kiinassa taas ajatellaan, että sijoittaminen on pitkän aikavälin touhua. Alle kymmenen vuoden sijoittaminen ei siis ole heidän mielestään sijoittamista vaan lähempänä uhkapeliä. Ehkä meidän kuitenkin pitäisi puhua kullan osalta ennemminkin säästämisestä, koska kullan syklit ovat ihmismielelle niin pitkiä, että välillä alkaa usko loppua kesken. Ainakin länsimaissa.
Kulta on myös nähnyt kaiken ihmisen historiassa. Se tuntee siis ihmisen paremmin kuin ihminen itse. Se on nähnyt valtakuntien nousevan ja tuhoutuvan. Se on nähnyt rikokset ja murhat. Se on nähnyt korruption, inflaation ja deflaatiot. Ja se on siis todistanut ihmisen virheet. Mutta onneksi se ei kuitenkaan kerro kellekään, joten siinä mielessä sitä voi pitää erittäin luotettavana kumppanina. Kultaan sisältyy siis tuhansia tarinoita, joihin aina voimme samaistua. Vuosituhannesta toiseen se on kuitenkin säilynyt tekemättä yhtään mitään. Ainoastaan säihkyen omistajansa iloksi.
Työvaenluokka on kuitenkin aikojen saatossa kokenut kullan toisella tavalla. Työväenluokkahan on sen kullan kaivoksista kaivanut. Kultakaivokset puolestaan ovat olleet aina vaarallisia työpaikkoja. Moni onkin menettänyt henkensä vain parin hipun vuoksi. Valtava työmäärä on vaadittu, että kulta on saatu maasta kaivettua. Sen siirtäminen on ollut vaarallista ja sen myyminen epävarmaa. Suurin osa työveänluokasta ei ole kullan olemassaolosta rikastunut. Kultaryntäyksessäkin suurimmat tuotot saivat yleensä hakkujen myyjät. Työväenluokka ei ole pystynyt yleensä kuin vain haaveilemaan kullan omistamisesta. Kullan omistamistakin pidettiin rahvaan keskuudessa myös pitkään kiellettynä, joten pelkkä kullan hallussapito kertoi jo omistajansa taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta riippumattomuudesta. Kullan omistaminen on siis ollut kautta historian vapauden symboli ja sen se on mahdollistanut.
Paljon on siis historia tapahtunut parin kiiltävän unssin vuoksi. Ehkä meidän pitäisikin miettiä arvonmääritystä uudestaan, sillä tekeminen ja tulokset ei monestikaan ole se ratkaisevin arvonmittari pitkässä juoksussa. Asiahan on arkaluonteinen, sillä jokainen meistä haluaisi, että työtämme ja etenkin työmääräämme arvostettaisiin. Mutta asiahan ei ole näin. Monesti vain pitkä historia, tarinat, kauneus ja symboliikka riittävät. Monesti pelkästään historia ja ihmisten käyttäytyminen muodostaa niin syvän uurteen alitajuntaan, että se jo pelkästään riittää arvonmäärittämiseen.
Arvonmäärityksessä onkin monesti on kyse historiasta ja ihmisen tuntemisesta. Ei siis ole väliä rakastatko vai vihaatko kultaa. Edes mielipiteillä ei ole väliä. Tämä voi kuullostaa arvonmääritysmielessä järjettömältä, mutta ehkä siinä onkin osa kullan mysteeriä…
Ehkäpä meidän tulisikin kultaesineitä katsoessamme muistaa, että silloin katsomme syvälle ihmisen historiaan. Se taas on eri asia, että haluammeko katsoa vai uskallammeko edes katsoa sinne. Monesti pari tarinaa historiasta, kauneusarvoja ja pieni pala kulttuuria riittävät arvonmuodostukseen. Mutta se suuri kysymys on, että uskallammeko kuitenkaan myöntää itsellemme, että tekemättä mitään, voimme silti olla arvokkaita. Kuin kulta.
Uskallammeko?
Kullan kimallusta ja kauniita kesäpäiviä toivottaen!
Henri Väkeväinen
