Neurotaloustiede on tieteenala, joka yhdistää aivotutkimuksen, psykologian ja rahoitusteorian. Se pyrkii selvittämään, mitä ihmisen aivoissa tapahtuu, kun teemme taloudellisia päätöksiä, arvioimme riskejä tai reagoimme markkinoiden heilahteluihin.
Alan tutkimus on tuottanut mielenkiintoisia ja yllättäviäkin tutkimustuloksia.
Kun Camelia Kuhnen ja Brian Knutson panivat 19 koehenkilöä tekemään sijoituspäätöksiä aivokuvauslaitteessa vuonna 2005, aivojen ennakoiva aktivaatio kertoi tulevan valinnan jo ennen sen tekemistä. Sama signaali ennusti myös sen, milloin valinta menisi pieleen.
Kaksi aluetta erottui. Palkkiotumake aktivoitui, kun luvassa oli tuotto, ja etummainen aivosaari eli insula reagoi uhkaavaan tappioon.
Palkkiotumake on aivojen ”palkintokeskus”, joka aktivoituu, kun koemme jotain miellyttävää. Se erittää dopamiinia ja saa meille aikaan halun toistaa tuo hyvältä tuntunut asia. Sillä on siis keskeinen rooli motivaatiossa, mielihyvässä ja valitettavasti myös riippuvuuksien syntymisessä.
Etummainen aivosaari on puolestaan aivojen ”sisäinen tutka” ja tunteiden tulkki. Se yhdistää kehon fyysiset tuntemukset tietoisiin tunteisiin.
Palkkiotumakkeen ylikuormittuessa seurasi liiallista riskinottoa. Koehenkilö tarttui kalliiseen ja epävarmaan kohteeseen, jonka rationaalinen sijoittaja olisi ohittanut.
Etummaisen aivosaaren ryöpsähdys tuotti päinvastaisen virheen. Turvallinen vaihtoehto voitti silloinkin, kun riskin ottaminen olisi maksanut itsensä takaisin.
Kuhnen ja Knutson antoivat kahdelle harha-askeleelle nimet. Toista he kutsuivat riskinhakuvirheeksi, toista riskinkarttamisvirheeksi.
Dopamiini on palkkiotumakkeen polttoaine. Se ei mittaa nautintoa vaan yllätystä: aivot vapauttavat dopamiinia erityisesti silloin, kun tuotto ylittää odotukset, ja tämä piikki vahvistaa juuri sitä toimintaa, joka palkinnon tuotti.
Käytännössä aivot opettavat sijoittajan toistamaan sen, mikä juuri nousi. Mekanismi selittää, miksi rahaa virtaa kuumimpiin osakkeisiin vasta niiden noustua ja miksi voittoputki houkuttelee kasvattamaan panosta.
Stressihormonit siirtävät riskinoton fysiologian tasolle
Aivokemia ei rajoitu aivojen sisään. Cambridgen tutkija John Coates, itsekin entinen meklari, mittasi yhdessä Joe Herbertin kanssa Lontoon Cityssä työskentelevien meklareiden hormonitasoja kesken työpäivän.
Tulos oli selvä. Aamun korkea testosteronitaso ennusti meklarin päivän tuottoa. Stressihormoni kortisoli puolestaan nousi sitä mukaa kuin kaupankäynnin tulokset heittelivät ja markkina heilui.
Hormonipiikki valmistaa meklarin riskinottoon mutta karkaa helposti käsistä. Kuplassa kohonnut testosteroni voi muuttaa riskinoton riippuvuuden kaltaiseksi. Romahduksessa taas pitkittynyt kortisolialtistus voi lamauttaa halun ottaa riskiä ja johtaa opitun avuttomuuden tilaan, jossa keskuspankin koronlaskutkaan eivät saa meklaria ostamaan.
Coates ja Herbert tiivistivät johtopäätöksen niin, että tällaisina aikoina ”talouden on otettava huomioon sijoittajien fysiologia, ei vain heidän rationaalisuuttaan”.
Myöhempi koeasetelma vahvisti yhteyden syy-seuraussuhteeksi. Kun 142 osallistujalle annettiin kortisolia tai testosteronia ennen kaupankäyntipeliä, molemmat hormonit siirsivät sijoituksia riskisempiin kohteisiin. Kortisoli kasvatti riskihalua suoraan, testosteroni ruokki optimismia tulevasta hinnannoususta.
Mantelitumake toimii tappioiden hälytyskellona
Menetyksen pelko istuu syvällä. Ihminen kokee tappion selvästi voimakkaammin kuin yhtä suuren voiton, ja tälle tappiokammolle löytyy oma aivorakenteensa.
Benedetto De Martino ja hänen kollegansa tutkivat kahta harvinaista potilasta, joiden mantelitumake oli molemmin puolin vaurioitunut. Nämä potilaat suostuivat vedonlyönteihin, jotka terve ihminen olisi torjunut tappion pelossa.
Tappiokammo oli kadonnut lähes kokonaan. Tutkijat päättelivät, että mantelitumake toimii eräänlaisena varovaisuusjarruna, joka estää tekoja, joissa uhkaa menetys.
Sijoittajalle sama jarru tuottaa tuttuja virheitä. Tappiolliseen osakkeeseen tartutaan kiinni, jotta menetystä ei tarvitse tunnustaa, ja voitot realisoidaan liian varhain.
Markkinapaniikissa hälytyskello soi äänekkäimmillään. Mantelitumakkeen ja etummaisen aivosaaren yhteispeli ajaa myymään juuri silloin, kun hinnat ovat pohjalla.
Herkkyys vaihtelee yksilöittäin. Osa eroista kytkeytyy mantelitumakkee toimintaan ja perimään, ja samat geneettiset erot näkyvät siinä, kuinka hyvin kukin sietää kurssiheiluntaa.
Ikä ja vireystila muuttavat aivojen riskilaskelmaa
Aivojen riskikoneisto ei pysy vakiona läpi elämän. Gregory Samanez-Larkin työryhmineen havaitsi, että iäkkäämmät koehenkilöt tekivät nuoria enemmän riskinhakuvirheitä sijoitustehtävässä.
Selitys löytyi palkkiotumakkeen toiminnasta. Virheet kytkeytyivät palkkiotumakkeen aktivaation ajalliseen epävakauteen, eli signaalin poukkoiluun oikean hetken ohi.
Tästä kytköksestä on kasvanut oma tutkimusalansa, neurotaloustiede, joka yhdistää aivotutkimuksen ja sijoituskäyttäytymisen. Andrew Lo ja muut alan tutkijat lähtevät siitä, ettei markkinoiden liikkeitä voi selittää olettamalla sijoittaja täysin rationaaliseksi. Käytännön opetus on arkinen: koska fysiologinen signaali ehtii usein tietoisen päätöksen edelle, kohonnut syke tai äkillinen into kaupantekohetkellä on jo itsessään tieto.
Ilmiöllä on kasvava mittakaava. Samanez-Larkinin ryhmä huomautti, että väestön ikääntyessä yhä suurempi osa maailman varallisuudesta päätyy niiden sijoittajien käsiin, joiden palkkiotumakkeen signaali poukkoilee herkimmin.
