Paljon huomiota saanut ekonomistien kannanotto korostaa työttömien aktivointitoimien merkitystä.
Vaikka Suomessa eletään nyt selkeästi noususuhdanteessa, on työttömien ja piilotyöttömien määrä edelleen korkea.
Työ- ja elinkeinotoimistoissa oli heinäkuun 2017 lopussa kaikkiaan 329 000 työnvälityksen säädösten mukaisesti työttömäksi työnhakijaksi tilastoitua. Työttömien työnhakijoiden määrä oli 49 000 pienempi kuin edellisen vuoden heinäkuussa. Työttömyysaste työttömien työnhakijoiden määrän mukaan laskettuna on lähes 12 prosenttia.
Piilotyöttömiä oli heinäkuussa yhä 132 000 tuhatta.
On huolestuttavaa että tässä suhdannetilanteessa niin moni on edelleen vailla työtä. Jos nyt Suomen talouteen iskisi finanssikriisin kaltainen ulkoinen shokki, olisi kansantaloudellamme selvästi vähemmän puskureita sopeutua tilanteeseen kuin vuonna 2007, hieman ennen finanssikriisin vyörymistä Suomeen. Lisäksi julkinen sektori on velkaisempi kuin 10 vuotta sitten, joten elvyttävälle finanssipolitiikalle on vähemmän tilaa.
Suhdanteiden parantavaan voimaan ei voida siis liikaa luottaa, vaan tarvitaan siis rakenneuudistuksia työllisyyden parantamiseksi.
Taloustieteessä työttömyysongelma jaetaan kahteen osaan: työn kysynnän ja työn tarjonnan ongelmiin. Työn kysynnästä aiheutuva työttömyys tarkoittaa sitä, etteivät työnantajat ole valmiita vallitsevalla työn hinnalla työllistämään työttömiä riittävästi. Työn tarjonnasta aiheutuvat ongelmat puolestaan syntyvät siitä, etteivät työttömät ole valmiita ottamaan vastaan tarjottavaa työtä tarjotulla palkalla. Näiden lisäksi on kitkatyöttömyyttä.
Kumpi on siis Suomen suurempi ongelma, työn kysynnän vai työn tarjonnan aiheuttama työttömyys?
Eivätkö työttömät ole valmiita ottamaan työtä vastaan?
Taloustieteen professorit Bengt Holmström ja Sixten Korkman sekä Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan toimitusjohtaja Vesa Vihriälä korostavat tuoreessa muistiossaan työn tarjontapuolen haasteita.
Muistion mukaan työllisyysasteen pitkäaikainen alhaisuus muihin pohjoismaihin verrattuna kertoo, että työvoiman tarjonnan riittämättömyys on Suomen työllisyysasteongelman pääsyy.
”Meneillään oleva noususuhdanne on oikea ajankohta tähän tähtäävien toimien toimeenpanolle: kun työtehtäviä avautuu paljon, uudet työmarkkinoille aktiivisesti osallistuvat ihmiset löytävät helpommin töitä kuin huonon kysyntätilanteen oloissa. Nyt ei ole aika löysätä aloitettuja toimia tarjonnan lisäämiseksi vaan kiihdyttää niitä.”
Työvoiman tarjontaa voidaan muistion mukaan vahvistaa käytännössä monella tavalla.
Konkreettisia toimia olisivat esimerkiksi varhaiseläkereittien houkuttelevuuden vähentäminen (ns. työttömyysputki), nuorten naisten työmarkkinaosallistumisen lisääminen (perhevapaiden uudistus), toimeentulo- ja asumistukeen liittyvien kannustinloukkujen lieventäminen, sekä työttömien työhön ohjauksen tehostaminen ja uudelleen koulutus.
Lisäksi työn verotusta tulisi keventää, mutta vain jos verotuksen keventäminen voidaan kompensoida muilla toimilla. Työmarkkinoiden toimivuutta tulisi myös edistää esimerkiksi lisäämällä asuntotarjontaa kasvukeskuksissa. Lisäksi tulee pyrkiä lisäämään paikallisen sopimisen mahdollisuuksia työmarkkinoilla.
Niin julkisen talouden kuin työllisyysasteen ja osaamisen kannalta on tärkeää tavoitella korkeakoulutuksesta valmistumisen aikaistamista.
Muistiossa työn kysynnän haasteet liittyvät kustannuskilpailukykyyn.
”Työvoiman kysynnän kasvun edellytys on, että työvoimakustannukset eivät nouse liikaa suhteessa tuottavuuden kasvuun. Palkkakehityksen maltillistumisen ja kilpailukykysopimuksen tuomaa parannusta kustannuskilpailukykyyn ei ole varaa menettää. Palkankorotusten pysyminen kilpailijamaita alempina vielä usean vuoden ajan on tarpeen työllisyysasteen merkittäväksi nostamiseksi. Lisäksi on tärkeää, ettei palkkarakenteiden jäykkyys estä heikommin tuottavan työvoiman, esimerkiksi maahanmuuttajien työllistymistä.”
Koska muistiossa siis todetaan työn tarjonnan riittämättömyyden ongelmia, pitäisikö siis työttömiä patistella työn hakuun nykyistä enemmän? Ovatko työttömät passivoituneet liikaa?
Toimiiko Sayn laki?
Jyväskylän yliopiston taloustieteen professori Ari Hyytinen ei pidä työn tarjontaa työttömyyden pääsyynä.
”Eikö työn tarjonnan lisääminen kasvata työttömyyttä melkeinpä automaattisesti, jos taloudessa on jo lähtökohtaisesti työttömyyttä?”, Hyytinen kysyy blogissaan.
Myös Poliittisen talouden tutkimuksen seuran puheenjohtaja Ville-Pekka Sorsa suhtautuu kriittisesti työn tarjonnan merkitykseen.
”Työpaikkojen ja työllisyyden lisääminen on kuitenkin tyystin eri asia kuin työn tarjonnan lisääminen”, Sorsa toteaa artikkelissaan.
”Työn tarjonnan lisääminen ei ole kuin yksi tekijä työllisyyden nostamisessa. Työlle tarvitaan myös kysyntää, jotta työllisyys lisääntyisi. Viimeaikaisesta työn tarjonnan lisäämiseen keskittyneestä keskustelusta tekeekin järkeenkäypää vain se, että työn tarjonnan lisäämisen oletetaan lisäävän myös työn kysyntää eli työpaikkojen määrään. Muussa tapauksessahan työn tarjonnan lisääminen tarkoittaa vain työttömyyden lisäämistä.”
Taloustieteen valtavirtaisessa uusklassisessataloustieteessä valinta työn ja työttömyyden välillä on aina vapaaehtoinen. Työn tarjonnan lisääminen tarkoittaa käytännössä sitä, että ihmisille annetaan enemmän kannustimia tehdä työtä.
Työn tarjonnan lisääminen lisää tässä ajatusmallissa työn kysyntää niin kutsutun Sayn lain perusteella. Sayn laki sanoo, että tarjonta luo oman kysyntänsä. Työn tarjonnan lisääminen siis lisäisi lain mukaan myös työn kysyntää.
Sorsa ei Sayn lakiin usko.
”Jos työn tarjonnan lisääminen tarkoittaa palkkojen, sosiaaliturvan tai muun toimeentulon vähentymistä, työn tarjonnan lisääminen itse asiassa vain vähentää efektiivistä kysyntää, rahan kiertoa taloudessa ja näiden kautta myös työn kysyntää. Elleivät yritykset investoi uudella velkarahalla eli tuo uutta rahaa talouteen, täytyy julkisen sektorin tehdä tämä.”
Sorsan mukaan työn kysyntää voidaan tarjonnan lisäämisestä johtuvan kysynnän alenemisen olosuhteissa lisätä vain valtion tai keskuspankin tekemillä toimenpiteillä (esimerkiksi budjettialijäämät veronalennuksilla, suorat julkiset investoinnit sekä pankkien lainauskyvyn parantaminen).
