Raha mielletään yleensä joksikin konkreettiseksi, jonka valtio painaa ja jakaa talouteen. Todellisuudessa tämä kuvaus pätee vain pieneen osaan kaikesta rahasta, joka kiertää euroalueen taloudessa.
Setelit ja kolikot muodostavat häviävän pienen siivun siitä rahamäärästä, jonka varassa kotitaloudet, yritykset ja julkinen sektori toimivat päivittäin.
Suurin osa rahasta on pankkien taseisiin kirjattuja lukuja. Se syntyy lainanannon yhteydessä, eikä pankki siirrä kenenkään säästöjä eteenpäin luottoa myöntäessään.
Tämän ymmärtäminen muuttaa käsitystä siitä, miten modernit taloudet oikeastaan toimivat.
Englannin keskuspankki, Bank of England, julkaisi vuonna 2014 merkittävän tutkimusartikkelin, jossa se totesi suoraan, että liikepankkien lainananto luo uutta rahaa. Artikkeli kumosi sitkeän myytin, jonka mukaan pankit toimisivat pelkkinä välittäjinä tallettajien ja lainanottajien välillä.
Kyseessä ei ollut radikaali uusi teoria vaan selventävä kannanotto siitä, miten pankkijärjestelmä jo käytännössä toimi.
Suomen Pankin ja Euroopan keskuspankin viestintä on vuosien varrella tukenut samaa kuvausta, joskin varovaisemmin sanamuodoin. Käytännössä myös euroalueen rahajärjestelmä perustuu samaan logiikkaan.
Kun asiaa tarkastelee lähempää, rahan ja velan yhteys paljastuu vääjäämättömäksi. Jokaisella taloudessa liikkuvalla eurolla on vastapuolena jonkun velka, ja tämä periaate ulottuu yksittäisestä asuntolainasta aina valtioiden joukkolainoihin saakka.
Lainapäätös luo euroja
Mekanismi on yllättävän yksinkertainen. Kun liikepankki myöntää asiakkaalle esimerkiksi 200 000 euron asuntolainan, se ei etsi varastostaan tuota summaa eikä lainaa sitä toiselta asiakkaalta. Pankki yksinkertaisesti kirjaa lainanottajan tilille 200 000 euroa, ja samalla sen taseeseen syntyy yhtä suuri lainasaaminen.
Tämä yksinkertainen kirjanpitovienti luo uutta rahaa talouteen.
Taseen molemmat puolet kasvavat samalla kertaa. Vastaavaa-puolelle syntyy saaminen asiakkaalta ja vastattavaa-puolelle talletus asiakkaan tilillä. Raha ei ole siirtynyt mistään, se on syntynyt.
Tätä kutsutaan endogeeniseksi rahan luomiseksi. Raha syntyy talouden sisältä, luotonannon seurauksena, eikä ulkoapäin annettuna. Käsite on keskeinen jälkikeynesiläisessä taloustieteessä, mutta nykyisin myös valtavirran keskuspankkiirit tunnustavat sen kuvaavan todellisuutta.
Raha toki myös tuhoutuu. Kun lainanottaja maksaa kuukausieräänsä, pankin taseesta poistuu sekä saaminen että vastaava talletus. Lainanlyhennysten myötä rahaa häviää talouden kierrosta samalla mekanismilla, jolla se aikanaan syntyi. Korot ovat asia erikseen, sillä ne ovat pankin tuloa eivätkä poistu taseesta samalla tavoin.
Keskuspankin rooli ei ole se, miltä se näyttää
Yleinen harhaluulo on, että keskuspankki säätelee suoraan liikkeellä olevan rahan määrää. Perinteinen oppikirjamalli kertoo rahakertoimen avulla, miten keskuspankin liikkeelle laskema perusraha moninkertaistuu pankkijärjestelmässä.
Tämä malli on kuitenkin yksinkertaistus, joka kuvaa todellisuutta huonosti.
Euroopan keskuspankki ei päätä, kuinka paljon euroja talouteen syntyy. Se asettaa ohjauskoron, joka vaikuttaa lainanannon hintaan ja sitä kautta kysyntään. Varsinainen rahan luominen tapahtuu hajautetusti tuhansissa liikepankeissa, jotka tekevät luottopäätöksiä omien liiketaloudellisten laskelmiensa pohjalta.
Vähimmäisvarantovaatimus ohjaa prosessia vain rajallisesti. Euroalueella varantovelvoite on ollut yksi prosentti, mikä tarkoittaa, ettei se käytännössä ole merkittävä rajoite pankkien lainanantokyvylle.
Todellinen jarru on pankkien oma pääomavaatimus, jota Baselin komitean sääntelykehikko määrittää. Pankki tarvitsee omaa pääomaa suhteessa riskipainotettuihin saamisiin, ja tämä asettaa rajan sille, kuinka paljon uutta luottoa se voi luoda.
Keskuspankki vaikuttaa siis liikkeellä olevan rahan määrään vain välillisesti. Se ei käännä rahahanaa auki tai kiinni, vaan muuttaa vedenpainetta putkistossa.
Lopullinen päätös siitä, syntyykö uutta rahaa, tehdään paikallisen pankkikonttorin luottopäätöskokouksessa.
Miksi velaton raha on mahdottomuus?
Jos raha syntyy lainan myöntämisen hetkellä, jokaista liikkeellä olevaa euroa vastaa jonkun velka. Asuntolainan kohdalla tämä on ilmeistä, mutta sama pätee yritysluotoista valtion velkakirjoihin.
Kotitalouden tai yrityksen pankkitilillä oleva saldo on velkaa pankille, ja se on syntynyt aikanaan osana luotonantotapahtumaa jossakin pankkijärjestelmän kohdassa.
Äärimmilleen vietynä logiikka johtaa hämmästyttävään päätelmään.
Jos kaikki velat maksettaisiin pois, rahaa ei olisi lainkaan. Ajatuskoe on mahdoton toteuttaa, mutta se havainnollistaa järjestelmän luonnetta. Kenties hätkähdyttävintä on, ettei tämä ole virhe tai vika, vaan modernin rahajärjestelmän suunnitteluperiaate.
Historiallisesti raha ei aina ollut velkaa. Kultakannassa rahan arvo perustui fyysiseen metalliin, ja sen määrää rajoitti kullan saatavuus. Tämä kahlitsi talouskasvu konkreettiseen resurssiin ja teki rahapolitiikasta jäykkää.
Siirtyminen fiat-rahaan eli pelkkään luottamukseen perustuvaan rahaan avasi luotonannon ja mahdollisti talouskasvun, joka ei ole sidottu kaivostoimintaan.
Fiat-sana tulee latinasta ja tarkoittaa ”olkoon”. Raha on rahaa, koska yhteiskunta niin päättää, ja valtion verotusvallan katsotaan takaavan sen kysynnän.
Valtio vaatii verot maksettavaksi omassa valuutassaan, mikä luo sille pysyvän tarpeen.
Miljardit eurot syntyvät näppäimistön painalluksella
Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen keskuspankit ympäri maailman turvautuivat epätavanomaiseen rahapolitiikkaan, joka teki rahan luomisen mekanismin näkyväksi laajalle yleisölle. Määrällisessä elvytyksessä keskuspankki ostaa liikepankeilta ja muilta rahoituslaitoksilta esimerkiksi valtioiden velkakirjoja ja maksaa ne luomillaan keskuspankkirahalla.
Euroopan keskuspankki aloitti oman arvopaperiostojensa ohjelmansa vuonna 2015 ja laajensi sitä voimakkaasti koronapandemian aikana. Prosessi on saman periaatteen soveltamista suuremmassa mittakaavassa, sillä myös keskuspankki luo rahaa kirjanpitoviennillä.
Erona liikepankkien rahan luomiseen on se, että kyse on keskuspankkireserveistä, jotka kiertävät pankkien välisessä järjestelmässä eivätkä suoraan kotitalouksien kukkaroissa.
Kriitikot ovat huomauttaneet, ettei näin luotu raha välttämättä ohjaudu reaalitalouteen vaan jää pyörimään rahoitusmarkkinoille, nostaen varallisuushintoja ja kasvattaen eriarvoisuutta. Määrällisen elvytyksen tehokkuudesta käydään yhä vilkasta akateemista keskustelua.
Koronapandemian aikana useat valtiot kiersivät ongelman maksamalla suoria tukia kansalaisille, jolloin uusi raha päätyi suoraan kulutukseen. Yhdysvallat jakoi stimulussekkejä, ja euroalueella hallitukset lisäsivät julkisia menoja velkarahoitteisesti, mikä sekin on rahan luomista valtionlainojen kautta.
Järjestelmän ristiriitaisuus
Velkaperusteinen rahajärjestelmä sisältää sisäänrakennetun jännitteen. Talous tarvitsee jatkuvasti uutta luotonantoa, jotta liikkeellä oleva rahamäärä riittää ylläpitämään taloudellista toimeliaisuutta.
Jos pankit kiristävät luotonantoa samanaikaisesti, rahan määrä supistuu ja talous voi ajautua deflaatiokierteeseen.
Toiseen suuntaan liiallinen luotonanto synnyttää kuplia. Espanjan ja Irlannin kiinteistömarkkinat ennen finanssikriisiä ovat varoittava esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun pankit luovat rahaa nopeammin kuin reaalitalous pystyy sitä tuottavasti käyttämään.
Koko järjestelmä nojaa viime kädessä luottamukseen. Tallettaja uskoo, että hänen pankkitilillään näkyvä luku on todellinen, vaikka sitä vastaavaa setelinippua ei ole olemassa missään holvissa. Pankki puolestaan luottaa siihen, että lainanottaja maksaa velkansa takaisin, ja kansalaiset siihen, ettei keskuspankki päästä rahan arvoa rapautumaan.
Kun jokin näistä luottamuksen kerroksista murtuu, seuraukset leviävät nopeasti. Pankkikriisit eivät synny siitä, että rahaa katoaa fyysisesti, vaan siitä, että luottamus haihtuu ja ihmiset haluavat muuttaa pankkitilillään olevat numerot seteleiksi. Siksi talletussuojajärjestelmät ovat niin olennainen osa nykyistä rahoitusarkkitehtuuria.
Seuraava suuri kysymys liittyy digitaalisiin keskuspankkivaluuttoihin. Jos EKP laskisi liikkeelle digitaalisen euron suoraan kansalaisille, se murtaisi liikepankkien monopolin rahan luomisessa.
Toteutuessaan muutos olisi merkittävin rahajärjestelmän rakennemuutos sitten kultakannan hylkäämisen.
