Olen lukenut viime päivinä Carl von Clausewitzin (1780 – 1831) teosta Sodankäynnistä (1832). Von Clausewitz oli paitsi sotateoreetikko, myös kenraali, joka palveli Napoleonin sodissa niin Preussin kuin Venäjän armeijoissa.
Von Clausewitzin kenties tunnetuin oivallus oli se, että sota ei ole itsetarkoitus vaan politiikan työkalu. Sodalla voidaan siis saavuttaa poliittisia tavoitteita, mutta siihen pitää turvautua vain, jos ei ole parempia keinoja päämäärän saavuttamiseen.
Sama oivallus sopii nykyiseen koronan vastaiseen taisteluun. Taistelu ei ole itsetarkoitus, vaan sen tavoitteena on suojella ihmisiä. Koronakriisi on yhdistänyt suomalaiset tämän yhteisen tavoitteen taakse. Olemme olleet yksimielisiä siitä, että meidän on suojeltava haavoittuvimpia riskiryhmiä ja autettava vaikeuksiin joutuneita yrityksiä, vaikka se tarkoittaa, että joudumme luopumaan arkisen elämämme vapauksista ja lasku tulee maksettavaksi ennemmin tai myöhemmin.
Kriisien keskellä ylimmän johdon ja komentoketjujen rooli korostuu
Epidemian puhjettua meidän suomalaisten on ollut helppo nähdä, että taistelussa koronaa vastaan tarvitaan samankaltaisia keinoja kuin sodassa. Johtajuuden ja hierarkkisten komentoketjujen rooli korostuu, kun pyritään selviämään kriisin yli vähin vaurioin.
Hallituksen vallan kasvattaminen ihmisten perusoikeuksin kustannuksella – muun muassa valmiuslain käyttöönotolla – on nähty tehokkaaksi keinoksi yhteisen poliittisen päämäärän saavuttamisessa. Näkemys on jaettu niin oikealla kuin vasemmalla. On ollut helppo ymmärtää, että esimerkiksi ihmisten kokoontumista on rajoitettava, jotta erityisesti vanhuksia ja sairaita voidaan suojella epidemian leviämiseltä. Puolueiden ohella myös työntekijöitä ja yritysten omistajia edustavat järjestöt pääsivät nopeasti yhteisymmärrykseen siitä, että vaikeuksissa olevat yritykset tarvitsevat tukea niin valtion kuin työntekijöiden kukkarosta.
Poliittisen johdon ja instituutioiden rooli on korostunut täysin uudenlaisen pandemian keskellä. Sen etenemistä on ollut mahdoton tarkkaan seurata ja ennakoida. Kukaan ei ole voinut etukäteen tietää, mikä on paras tapa vastata juuri tällaiseen kriisiin.
Juuri epävarmuudessa voi nähdä yhtäläisyyden koronakriisin ja sodan välillä. Von Clausewitz kuvaa kirjassaan sodan vaikeasti ennustettavaa luonnetta: ”Sodassa kaikki on epämääräistä ja laskelmat tehtävä pelkästään muuttuvien suureiden varaan.”
Von Clausewitz korostaa, että ylimmän johdon osaaminen ja tiedon huolellinen punninta ovat ratkaisevia nimenomaan sodan epävarmuuden keskellä. Kun johdetaan kokonaista kansakuntaa kriisissä, ei ole varaa kuunnella kaikkia mielipiteitä. Johtajien on luotettava parhaaseen saatavilla olevaan tietoon, joka on koronaepidemiassa tarkoittanut terveysalan ammattilaisten asiantuntemukseen luottamista. Suomalaisen hyvinvointivaltion vahvat instituutiot ovat onneksi taanneet sen, että riippumatonta tietoa on ollut hyvin saatavilla poliittisen johdon käyttöön.
Hyvinvointivaltio ennaltaehkäisee ja laimentaa kriisejä
Suomalaiset ovat siis löytäneet yhteisen tavoitteen ihmisten suojelemisesta koronaepidemian keskellä. Yhdistymisen taustalla on varmasti myötätunto heitä kohtaan, joita koronaepidemia kohtelee rankimmin, kuten Anna-Stina Nykänen kirjoitti tänään Helsingin Sanomissa.
Uskon kuitenkin, että kyse on samalla jostain suuremmasta kuin myötätunnosta.
Niin minä kuin moni muukin on koronakriisin seurauksena kaivanut kirjahyllystä uudelleen esiin Albert Camus’n romaanin Rutto (1947). Kirja kertoo ruttoepidemian leviämisestä ja lopulta sen laantumisesta algerialaisessa Oranin kaupungissa.
Romaanissa oranilaiset havaitsevat, että yhteistyö ja toisista huolta pitäminen antavat kaikille parhaat mahdollisuudet selvitä epidemiasta. Kyse ei kuitenkaan ole vain selviytymistaistelusta ruttoa vastaan, vaan siitä, että auttaminen ja yhteistyö luovat elämälle merkityksen. Yhteinen ja yksilön etu ovat lopulta yhtä niin fyysisellä kuin henkisellä tasolla.
Oranilaisilla auttamisen merkityksen sisäistämiseen meni useita kuukausia. Tämä viikko on osoittanut, että Suomessa pystyimme samaan hyvin nopeasti. Kenties se on meille hyvinvointivaltiossa asuville miltei itsestään selvää.
Tämä tuo meidät takaisin von Clausewitzin oivallukseen siitä, että keinot tulee valita tilanteen mukaan. Ihmisiä voidaan suojella myös kriisien välissä – tai ennen muuta silloin. Tavoite ei siis katoa mihinkään, kun koronaepidemia on voitettu.
Akuutin kriisin keskellä vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että Suomessa koronaviruksen aiheuttamat uhat ihmisten terveydelle ovat huomattavasti pienemmät kuin useimmissa muissa maailman maissa. Syy on ennen muuta hyvinvointivaltion rakenteissa, joita Suomessa on rakennettu vuosikymmeniä. Täällä kaikki ovat kattavan terveysjärjestelmän piirissä ja palkalliselle sairauslomalle pääsee matalalla kynnyksellä.
Tilanne on toinen esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa terveyspalvelujen saatavuus on riippuvainen tuloista eikä monilla ole oikeutta palkkaan sairausloman ajalta. Ongelmaa korostaa Yhdysvaltain taloudellinen eriarvoisuus, kun kaikilla ei ole varaa kunnollisiin terveyspalveluihin tai vakuutuksiin ja paine jäädä sairaana töihin on suuri toimeentulon riippuessa työstä saatavasta palkasta.
Suomessa sairauslomajärjestelmä ja muu sosiaaliturva tarjoaa paremmin mahdollisuuden hoitaa itsensä kotona rauhassa kuntoon. Se luo edellytykset kokoontumisten vähentämiselle, mikä on ollut tarpeen epidemian laajenemisen hillinnässä. Ja vaikka sairaus sattuu kohdalle, Suomen terveydenhuoltojärjestelmä tarjoaa kaikille koronavirukseen saaneille paremmat mahdollisuudet tervehtyä. On hyvä muistaa, että aina tilanne ei ole ollut täälläkään näin hyvä, vaan se on syntynyt itsenäistymisen jälkeisten poliittisten päätösten tuloksena. Asia ilmenee esimerkiksi tästä radiodokumentista, joka kertoo espanjantautiepidemiasta Inarissa tasan sata vuotta sitten.
Lopuksi
Auttaminen ja yhteistyö ovat siis tarpeen kriiseistä selviämiseksi ja luovat elämään merkitystä. Koronaepidemia osoittaa kuitenkin myös sen, että haavoittuvimpien ihmisten suojelu – myös normaaleina aikoina – auttaa konkreettisesti aivan kaikkia.
Esimerkiksi Yhdysvalloissa riski koronaviruksen leviämiselle kaikkiin kansanryhmiin on aivan toista luokkaa kuin Suomessa. Kaikki ovat vaarassa, kun siellä tauti pääsee leviämään heidän keskuudessaan, jotka eivät ole kunnollisen terveydenhuollon piirissa tai joutuvat sairaana töihin.
Vaikka koronakriisi oli kaikille ennalta-arvaamaton, Suomessa olimme silti varautuneet siihen paremmin. Suomalaisessa hyvinvointivaltiossa on pohjimmiltaan kyse juuri siitä, että voimme hädän hetkellä saada aina tukea toisiltamme niin yksilöinä kuin kansakuntana.
Kyse ei ole pelkästään sosiaaliturvasta ja terveydenhuollosta. Kriisissä yhteiskuntajärjestelmämme on osoittanut toimintakykynsä ja valtiojohto on voinut ottaa vastuun tilanteen ratkomisesta. Siihen on varauduttu myös oikeusvaltion instituutioiden tasolla. Esimerkiksi valmiuslaki kyettiin ottamaan tällä viikolla käyttöön pikavauhtia, kun sellainen oli säädetty Suomessa jo vuonna 1991.
Vaikka elämme vielä koronaepidemian keskellä, jo nyt uskaltaa todeta, että kriisin päätyttyä hyvinvointivaltion vahvistaminen on edelleen paras lääke ihmisten suojelemiseksi. Samalla se lisää kaikkien hyvinvointia ja ennaltaehkäisee tulevia kriisejä.
Keinot hyvinvointivaltion vahvistamiseksi ovat tuttuja. Se onnistuu tarjoamalla sairaille parempia terveydenhoitopalveluja, vanhuksille lisää hoivaa, lapsille ja nuorille koulutusta, muille työtä ja muita tapoja osallistua paremman yhteiskunnan tekemiseen. Kaikille tulee taata aina toimeentulo elämän kriisien yli. Julkiset palvelut, tulonsiirrot ja tuet on rahoitettava reilusti.
Koronakriisissä yhteiskunnan tuesta hyötyvät suorimmin vaikeuksissa olevat yrittäjät, heidän perheensä ja työntekijänsä. Samalla hyötyy koko yhteiskunta, kun talous pidetään paremmassa kunnossa. Auttaminen on kaikkien etu siksikin, että kriisejä tulee vastakin. Silloin autettavat ovat toisia. Kuten Camus kirjoitti: ”ruttobasilli ei kuole eikä häviä milloinkaan”.
Lauri Finér
Kirjoittaja seuraa erityisavustajana veropolitiikkaa SDP:n ministeriryhmässä.
Artikkeli on alun perin julkaistu Veropolitiikka-blogissa 22.3.2020.
