Talouskeskustelun tulisi keskittyä enemmän eurovastaisuudesta valuuttaunionin kehittämiseen ja toimivuuden parantamiseen.
Vuoden 2008 finanssikriisi johdatti Euroalueen ennenäkemättömään velkakriisiin, joka kulminoitui Kreikan valtionvelan velkakriisiin. Kreikka joutui käytännössä maksukyvyttömäksi, mutta tuolloin Euroopan keskuspankin puheenjohtaja Mario Draghi vannoi ”whatever it takes” euroalueen pelastamiseksi ja estämään jäsenvaltioitaan joutumasta konkurssin. Tämä ennennäkemätön määrällinen elvytys riitti rauhoittamaan rahoitusmarkkinat.
Koronaviruksen aiheuttamassa kriisissä on havaittavissa samanlaisia vivahteita. Euroopan keskuspankki on luvannut tukea markkinoita 750 miljardin euron osto-ohjelmalla, mikä sisältää sekä valtioiden että yksityisen sektorin velkakirjojen ostoja EKP:n taseeseen. Määrällinen elvytys ja rahan pumppaaminen rahoitusmarkkinoille siis jatkuu ainakin siihen asti, kunnes jäsenvaltioiden taloudet ovat selvinneet kriisistä kuivin jaloin.
Koronaviruksesta aiheutuneet talousongelmat heijastuvat vakavasti Italiaan, mikä on ollut tartuntojen ja kuolleisuuden määrällä mitaten Euroopan pahimpia epidemia-alueita. Ennen kaikkea vahvasti teollistunut Pohjois-Italia on pysähtynyt täysin, mikä on herättänyt suurta huolta Euroopan kolmanneksi suurimman talouden pysähtymisen vaikutuksista.
Ilman koronavirustakin Italian tilanne on ollut erittäin huolestuttava. Valtion budjetti on voimakkaasti alijäämäinen ja valtion velan suhde bruttokansantuotteeseen on jo 135 prosenttia. Valtion pankkisektori on ollut myös ongelmissa pidempään: Monte Dei Paschi, yksi maailman vanhimmista pankeista, joutui pyytämään valtion avustusta vuonna 2017 mittavien ongelmiensa vuoksi. Samaan aikaan valtio oli myös mukana tukemassa monia pankkisektorin yritysjärjestelyjä rahoitusjärjestelmänsä tasapainottamiseksi
Tuleeko Italia kokemaan Kreikan kohtalon, ja jos tulee, niin mitkä ovat seuraukset euroalueelle?
Keskuspankkipolitiikka on saanut ankaraa palautetta asiantuntijoiden keskuudessa ja sen myötä myös keskustelu yhteisen valuutan heikkouksista on jatkunut kriisin jälkeen entistä kuumempana. Viime vuosina eurokriittiset populistipuolueet ovat myöskin käyneet äänekkäämmiksi jäsenvaltioiden poliittisessa päätöksenteossa.
Vaikkakin yhteinen valuutta vähentää transaktiokustannuksia ja valuuttakurssien muutoksista aiheutuvia kustannuksia esimerkiksi ulkomaankaupassa, yhteiseen valuuttaan liityttäessä ja itsenäisestä rahapolitiikasta luovuttaessa yksittäinen kansantalous menettää sopeutumiskykyään sopeutua erinäisiin asymmetrisiin shokkeihin.
Euroalueen jäsenvaltioiden suurimmat pankit, kuten Ranskan BNP Paribas, Saksan Deutsche Bank, Belgian Dexia sekä Espanjan BBVA omistavat kukin Italian valtion velkaa kymmenien miljardien eurojen edestä. Mahdolliset maksuvaikeudet heijastuisivat täten myös hyvin voimakkaasti muiden jäsenmaiden rahoitusmarkkinoille.
Kun Italian valtio kokee koronaviruksen kaltaisen kysyntäshokin, työttömuus kasvaa ja valtion budjetti ajautuu entistä syvemmin alijäämäiseksi. Sijoittajien epävarmuus Italiaa kohtaan kasvaa, mikä saa aikaan velkakirjojen myynnin ja korkojen nousun. Kuluvana vuonna näin on käynyt, kun Italian valtion 10-vuotisen lainan korko on noussut alle prosentista 1,8 prosenttiin, pahentaen kansantalouden ahdinkoa lainanhoitokustannuksien kasvaessa.
Italian valtionvelkaan sijoittaneet etsivät toisia vaihtoehtoja, ja saattavat turvautua vaikkapa turvallisemmalta tuntuvaan Saksan 10-vuotiseen valtionlainaan. Varojen virtaaminen Italian valtionvelasta Saksan valtionvelkaan nostaa saksalaisten valtiovelkakirjojen arvoa laskien korkoa. Tämä helpottaa Saksan kansatalouden tilannetta syventäen Italian tilannetta entisestään. Yhteinen valuutta tuntuisi siis toisaalta myös lisäävän kansantalouksien kokemaa heiluntaa.
Toisaalta on hyvä muistaa myös yhteisen valuutan ja valuuttakurssien volatiliteetin eliminoinnin tuomat hyödyt. Mikäli valuuttakurssi ei ole vakaa, olot ulkomaan kaupan kasvulle ja kansainvälisen työnjaon syventymiselle eivät ole otolliset. Yhteiselle valuutalle tuntuu täten olevan vahvoja perusteita sekä puolesta että vastaan.
Nykyisellään euroalueen yhteisvaluutta on kuitenkin havaittu hyvin puutteelliseksi ja uudistuksia täytyisi tehdä jotta euro pysyisi vahvana myös kriisien yli. Monet näkevät tässä kaksi vaihtoehtoa: Jäsenmaiden talouspolitiikan yhdennäistäminen liittovaltion malliin tai eurosta eroaminen. Näistä ensimmäinen on kiivaasti keskusteltu, mutta epätodennäköinen skenaario.
Entäpä jos esimerkiksi Italia tai Kreikka eroaisivat eurosta ja ottaisivat käyttöönsä oman valuutan? Oman valuutan avulla valtioilla olisi kyky itse hoitaa omaa rahapolitiikkaansa tilanteeseen tarvittavalla tavalla. Tämä olisi kuitenkin erittäin vaikea skenaario.
Valtio ei enää voisi lainata euroja jäsenmailta, joten eurot yksinkertaisesti loppuisivat. Sosiaalietuudet maksettaisiin velkakirjoilla ja kansalaisten varat olisi jäädytettävä pankkeihin talletuspaon estämiseksi. Valtio ei olisi kykenevä maksamaan mittavaa määrää euromääräisiä velkojaan uudella valuutalla, minkä arvo tulisi olemaan mansikoiden markkina-arvoa heikompi. Pitkässä juoksussa heikko valuutta voi kuitenkin tehostaa vientiteollisuuden kilpailukykyä ja kasvattaa sitä kautta kansantaloutta. Ulkomaiset velkojat jäävät kuitenkin tyhjän päälle, mikä heijastuisi voimakkaasti kansainvälisille rahoitusmarkkinoille.
Yksittäiset ihmiset olisivat ahdingossa ja pahimmillaan mittava paikallinen määrällinen elvytys ja rahan painaminen voisi johtaa hyperinflaatioon. Näin kävi esimerkiksi Saksassa Vuonna 1923, jolloin ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksan markka erotettiin kultakannasta. Toisen maailmansodan liittoutuneet valtiot muuttivat Saksan valtakunnanmarkan takaisin Saksan markaksi ja tällöin toimet olivat tarpeeksi mittavia torjumaan hyperinflaation. Moni ei usko että kriisimailla olisi yksin kykyä toistaa Saksan vuoden 1948 temppua.
Oma valuutta ei kuitenkaan ratkaisisi pohjimmaisia ongelmia taloudessa kuten harmaata taloutta tai holtitonta talouspolitiikkaa. Täten kriisimaiden euroskeptikkojen ei tule suhtautua naiivisti itsenäisen rahapolitiikan ratkaisevan kaikkia ongelmia. Pahimmillaan kriisi paheenee entisestään. Tällöin tehokas ja yhdenmukainen talouspolitiikka valuuttaunionissa voivat olla kansantalouksia ja kansalaisia jopa paremmin hyödyttävä vaihtoehto.
Talouskeskustelun tulisikin keskittyä enemmän eurovastaisuudesta valuuttaunionin kehittämiseen ja toimivuuden parantamiseen.
