SalkunRakentaja

Sijoittaminen

Yritysjohtajien uutuusteokset edistävät avoimuutta – kirja-arviossa Wahlroosin uutuus

Sekä Björn Wahlroosin että Olli-Pekka Kallasvuon laajat muistelmateokset tempaavat lukijan mennessään, mutta avaavat ennen kaikkea niitä ovia kulisseihin, jotka aiemmin ovat olleet lukittuina. Tämä kirjoitus arvioi ensin mainitun teoksen.

Viime aikoina on julkistettu mielestäni poikkeuksellisen avoimia yritysjohtajien muistelmateoksia.

Olen kuunnellut kaksi sellaista ja tutustunut myös painettuihin versioihin. Syksyllä kuuntelin pankinjohtaja Björn Wahlroosin muistelmat vuosilta 1952-1992. Tältä ajalta minulla ei ole mainittavia muistikuvia omakohtaisesta liike-elämän seuraamisesta saati syy-seuraus -suhteiden analysoinnista.

Toinen kirja, jonka kuuntelin vastikään, on Nokian entisen toimitusjohtajan Olli-Pekka Kallasvuon muistelmateos. Palaan siihen toisessa kirja-arviossa myöhemmin talven aikana.

Wahlroosin kirjasta tekee arvokkaan se, että se on yksityiskohtainen ja kursailematon. Yrityshistoriikit yleensä käsittelevät asioita pintapuolisesti, yleisellä tasolla ja siloitellen.

Wahlroosin muistelmateos Barrikadeilta pankkimaailmaan – Eräänlaiset päiväkirjat 1952-1992 keskittyy tapahtumien kuvaamiseen, eikä syötä lukijalle valmiiksi pureskeltua talousfilosofiaa.

Dokumentaarisesti arvokas

Wahlroos kirjoittaa draamaa ihmisineen. Tähän antavat mahdollisuuden hänen yllättävän tarkat päiväkirjamerkintänsä vuosikymmenten ajalta.

Barrikadeilta pankkimaailmaan – Eräänlaiset päiväkirjat 1952-1992 (Otava 2021, 384 sivua) on dokumentaarisesti arvokas. Se kertoo yhden ihmisen näkemyksen siitä, kuinka yksi asia johti toiseen ja toinen kolmanteen. Sekä mitä asioiden välissä tapahtui suljettujen tammiovien takana, taksin takapenkillä, illanistujaisissa ja puhelinkeskusteluissa Helsingin kantakaupungin ja Lapin kelomajojen välillä.

Otan pari poimintaa:

Syksyllä 1986 olin muuttanut perheeni kanssa uuteen kotiin, rivitaloasuntoon Lehtisaaren pohjoisrantaan. Marraskuussa järjestimme Saaran kanssa tupaantulijaiset, joissa oli vieraana myös Henrik Kuningas. Keskiyön tienoilla hän pyysi saada puhua kanssani kahden ja menimme ulos kylmään syysilmaan atriumpihallemme. Hencka otti kasvoilleen pohdiskelevan ilmeen ja kysyi, tiesinkö todella, mitä olin neuvottelujen kohteena olevassa Teollistamisrahastossa myymässä.

Vastasin, että olimme tarkkaan analysoineet yhtiön ja olin vakuuttunut siitä, että saisimme siitä hyvän hinnan. Hencka hymähti ja kertoi salamyhkäisesti kuiskaten, että rahastossa on jotakin ”hyvin arvokasta”. Kun kysyin, mitä se on, hän kieltäytyi kertomasta. Selitettyäni, etten voi kiinnittää hänen tarinaansa huomiota, ellen saa lisää lihaa luille, hän vastasi: ”Teollistamisrahastossa on avain Sponsor-/Spontel-ryhmään. Se ei saa missään tapauksessa joutua Jussi Riikosen käsiin.” (s. 141)

Wahlroos oli pitkäaikainen SYP-leirin pankinjohtaja edeten johtokunnan varajäseneksi jo 33-vuotiaana pääjohtaja Mika Tiivolan kutsumana vuonna 1985.

Pankki oli huomattava omistaja monissa pörssiyhtiöissä ja oli nyt päättänyt ryhtyä hallinnoimaan sijoitusvarallisuuttaan entistä aktiivisemmin. Vastuu tästä oli tarkoitus uskoa uudelle johtokunnan varajäsenelle. Käytännössä ero johtokunnan varsinaisten ja varajäsenten välillä oli varsin pieni… (s. 66)

Walhroos oli jo tätä ennen tehnyt akateemisen uran Hankenilla ja edennyt professoriksi – oltuaan sitä ennen nuoruusvuosina vasemmistoaatteen lipunkantaja yhdessä muun muassa Leif Salménin kanssa. (s. 28) Wahlroos ehti myös kansainvälistyä taloustieteen tutkijana vierailtuaan perheineen yhden lukuvuoden ajan (1980-1981) apulaisprofessorina Brownin yliopistossa Yhdysvalloissa. (s. 50)

Uusi nimitys Yhdyspankkiin tarkoitti sitä, että Wahlroosista tuli erittäin merkittävä järjestelijä pankkien omistuksissa aikana, jolloin pankeilla oli Suomessa hyvin keskeinen rooli pörssiyhtiöiden omistajina ja vallankäyttäjinä.

Edellä mainittu Juhani Riikonen oli puolestaan nuori ekonomi ja sittemmin kaatuneen Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankki SKOP:in varatoimitusjohtaja niin sanottuina kasinovuosina 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. SYP-leirin pääkilpailija oli puolestaan KOP, pääjohtajanaan Jaakko Lassila, jonka oikeana kätenä toimi Wahlroosin ikäluokkaa oleva pankinjohtaja Peter Fagernäs.

Kirjassa vilisee paljon Helsingin liike-elämän eliittiä kasinovuosilta mutta myös tavallisia Wahlroosin elämään kuuluneita henkilöitä aina lapsuusvuosista lähtien.

1980-luvulla niin ikään nuoret tekniikan tohtori Hannes Kulvik sijoitusyhtiö Sponsor Oy:n toimitusjohtajana sekä taloustieteilijä, sijoittaja Pentti Kouri tulevat lukijalle tutuiksi edesottamuksineen. Kuuluisissa Kouri-kaupoissa liikuteltiin isoja määriä suomalaisten pörssiyhtiöiden ja pankkien osakkeita omistajalta toiselle. Wahlroos oli mukana öisissä neuvotteluissa avainroolissa.

Rivien välissä lukee, että Wahlroos on paitsi lukujen osaaja myös sosiaalisesti lahjakas liikkeenjohtaja.

Kuriositeettina todettakoon, että myös Kouri oli ja Wahlroos on akateemiselta oppiarvoltaan tohtoreita Kulvikin tapaan mutta talous- ja kauppatieteiden puolelta.

Aktiivinen yritysjärjestelijä

Minut yllätti se, kuinka monessa yritysjärjestelyssä Wahlroos on ollut mukana.

Yksi näistä on metsäyhtiö Schauman, jota suku oli myymässä KOP-ryhmään kuuluneelle Yhtyneille Paperitehtaille 1980-luvun puolivälissä. SYP:n saatua vihiä asiasta ryhmässä käynnistyivät toimet Schaumanin osakkeiden ostamiseksi metsäyhtiö Kymi-Kaukaalle ja SYP:lle, kuten siinä lopulta kävi.

Sain sitten Erik Stadighilta kuulla Casimirin kertoneen perheen joululounaan yhteydessä kaupasta 80-vuotiaalle isälleen, pankin entiselle pääjohtajalle Göran Ehrnroothille. Göranin mielestä nolla oli sopiva hinta ”pietarsaarelaisesta sellumyllystä” ja Schauman olisi saanut mennä Yhtyneille, joka ei varmaankaan olisi maksanut osakkeista 350:tä miljoonaa. (s. 111)

Kirjassa on kuvattu monia muitakin yrityskauppaneuvotteluita tai järjestelyjä varsin yksityiskohtaisesti. Näitä olivat esimerkiksi Tampellan myynti lopulta SKOP:ille 1987 sekä niin sanottu Sammon ryöstö, jota termiä kirja käyttää, kun nuoret sijoittajat Taito Tuunanen ja Kai Mäkelä ryhtyivät ostamaan vakuutusyhtiö Sammon osakkeita pienomistajilta suuressa mittakaavassa lehti-ilmoituksin.

Ihmettelimme Yhdyspankissa pitkään, mistä Tuunasen ja Mäkelän rahoitus oli peräisin. Epäilymme kohdistuivat taas KOP:iin ja Postipankkiin. (s. 183)

Kirja kertaa yksityiskohtineen myös telakkayhtiö Wärtsilä Marinen ajautumisen konkurssin partaalle ja selvitystilaan vuonna 1989, kunnes liiketoiminta saatiin siirretyksi uudelle, vasta perustetulle Masa-Yardsille.

Minulla oli kolmaskin syy kiirehtiä ratkaisuun pääsemistä. En ollut vielä täysin menettänyt toivoani ehtiä kello 12.40 Kööpenhaminaan lähtevään Finnairin koneeseen. Riensin siksi johtokunnan kokoushuoneeseen, missä Pekka Laine, Timo Laine, Kurre Stenvall ja Christer Ekman odottivat minua. Kerroin keskustelustani Louekosken kanssa ja ehdotin että allekirjoittaisimme sopimuksen ehdollisesti viitaten versioon 7b. (s. 232)

Kirja avaa myös sen, kuinka Nokia oli ajautua ruotsalaisen Ericssonin herkkupalaksi vuonna 1991. Ericsson kuitenkin vaati myyjiltä eli lähinnä SYP:ltä, KOP:lta ja Pohjolalta tulostakuita, jos Nokian tappiollista televisiovalmistusta ei voida jättää kaupan ulkopuolelle. (s. 305)

Lopulta Nokian omistus jäi Suomeen ja Nokia osti monimutkaisten vaiheiden jälkeen sekä KOP:in että Pohjolan osakkeet ulkomaisen tytäryhtiönsä kautta itselleen. Sen enempää KOP ei päässyt nauttimaan Nokian myöhemmästä menestyksestä kuten ei myöskään SYP siinä laajuudessa, kuin Wahlroos oli yhdessä esittämässään vaihtoehdossaan ideoinut. Vaihtoehto olisi tarkoittanut velkavetoista LBO-järjestelyä (leverage buy-out), jolla SYP-leiri olisi ostanut Nokian pois pörssistä. (s. 311)

Lopuksi

Teos on puoleensavetävää, sujuvaa draamallista kerrontaa. Keskittymistä rikas tapahtumakulku henkilökuvineen toki vaatii. Ajasta ulkopuolisena olisin ehkä kaivannut hieman tiuhemmin esimerkiksi vuosilukuja sisältöä jäsentämään.

Täysin taloustermistöä tuntemattomalle lukijalle sisällöstä menee osa ohitse. Tällöin äänikirja lienee painettua teosta luontevampi vaihtoehto.

Kuuntelin kirjan ensin äänikirjana. Noin 15 tunnin kuunnelma on perinpohjainen. Ehkä se etenee äänikirjana nopeammin ja jouhevammin kuin luettuna versiona. Painetussa kirjassa ilahduttavat muutamat kuvalliset sivut ja aukeamat valokuvineen. Eräässä kuvassa Pentti Kouri hoitaa yhteyksiä Nokian Mobira Cityman -NMT-puhelimella suhdanneseminaarin lounastauolla Finlandia-talossa syksyllä 1986.

Vaiheikkaiden tapahtumien jälkeen – mukaan lukien niin kasinovuodet, pankkikriisi, vuoden 1991 devalvaatio kuin sinkoilevat mielipiteet keskuspankin rahapolitiikasta – kaikki pankinjohtajat eivät mahtuneet enää saman pöydän ääreen, edes SYP:n sisällä.

Kronologinen teos päättyy siihen, kun Wahlroosille ojennetaan avain Yhdyspankin investointipankkitoimintojen ostoon vuonna 1992. Uuteen investointipankkiin SYP:lle jäi vähemmistöosakkuus.

Uusi yritys sai nimekseen Mandatum & Co, joka menestyi yritysjärjestelijänä, listautui pörssiin, ja jonka Sampo-Leonia oli ostava 2,5 miljardilla markalla vuonna 2000.

Muistan päivän, koska omistin tuolloin Mandatumin osakkeita opiskellessani Vaasassa ja työskennellessäni vakuutusedustajana.

Walhroosin kirjan laajempi merkitys kytkeytyy mielestäni siihen, että hän avaa totuttua yksityiskohtaisemmin yritysjohtajien elämää työssä ja osaksi myös vapaa-aikana. Teos painottuu liikkeenjohdon osalta 1980-luvulle ja 1990-luvun alkuun, mutta auttaa lukijaa ymmärtämään sitä työtä, jota yritysjohtajat tekevät. Tämä ymmärrys on tärkeää aikana, jolloin avoimuuden ja tasa-arvon merkitys yhteiskunnassamme korostuvat.

Kommentoi

Jätä viesti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Ylös