Nuorille länsimaalaisille korkea inflaatio on uusi tuttavuus. Sitä vastoin monissa kehittyvissä maissa inflaatiopeikko on osa arkipäivää.
Inflaatiolla tarkoitetaan kuluttajahintojen nousua tai toisin sanoen ostovoiman heikentymistä tietyllä valuutalla mitattuna. Deflaatio on sitä vastoin kuluttajahintojen lasku eli ostovoiman vahvistuminen.
Inflaation mittausprosessin alussa määritetään relevantit kuluttajatuotteet, joiden hintakehitystä halutaan seurata. Tavoite on muodostaa niin kutsuttu inflaatiokori, jonka sisältämät tuotteet ja palvelut perustuvat keskimääräisen kuluttajan ostokäyttäytymiseen.
Inflaatiokorin tuotteiden ja palveluiden hintatiedot kerätään kuukausittain. Hinnoista lasketaan painotettu keskiarvo ja prosenttimuutos edelliseen vertailukauteen. Prosenttimuutos on uusi inflaatiolukema.
Inflaation laskeminen ei ole yksiselitteistä, sillä sitä haastavat monet tekijät. Ensinnäkin inflaatiokori saattaa sisältää kuluttajien näkökulmasta epärelevantteja tuotteita tai palveluita, tai ne saattavat olla väärässä suhteessa inflaatiokorissa.
Kuluttajatuotteiden kysyntä vaihtelee kotitalouksien välillä, jonka vuoksi inflaatiokorin muodostaminen on ainakin osittainen subjektiivista. Inflaatiokorin sisältöön tulee välillä muutoksia, joita aiheuttavat muun muassa teknologian kehitys ja kuluttajatrendit. Muutokset vaikeuttavat vertailua.
Toinen inflaation laskemista haastava tekijä liittyy hintatietojen keräämiseen. Siinä ei ole mukana kaikkia vähittäiskauppoja tai kuluttajia, vaan hintatiedot perustuvat otantaan. Siispä tiedot saattavat poiketa kuluttajien todellisuudessa maksamista hinnoista.
Monissa kuluttajatuotteissa ja -palveluissa on kausivaihtelua. Joidenkin hyödykkeiden kohdalla korkea hinnan volatiliteetti vaikeuttaa inflaatiotrendin analysointia. Sen vuoksi tutkimuslaitokset raportoivat yleensä myös niin kutsutun pohjainflaation, joka ei sisällä hintakehityksen osalta volatiilimpia komponentteja kuten energiatuotteita ja ruokaa. Niiden osuus monen kuluttajan ostoskorissa on kuitenkin merkittävä. Sen vuoksi pohjainflaatio ei kuvaa todellista kuluttajahintojen kehitystä, vaan sitä käytetään paremminkin pitkän aikavälin trendin hahmottamiseen.
Sijoittajan näkökulmasta inflaatio-odotukset ovat tärkeämpiä kuin toteutunut inflaatio
Sijoitusmarkkinoiden näkökulmasta inflaatio-odotukset näyttelevät suurempaa roolia verrattuna toteutuneisiin inflaatiolukuihin, koska sijoitusinstrumentit hinnoitellaan tulevaisuuden odotuksien perusteella.
Inflaatio-odotuksia mitataan kolmella eri tavalla.
Ensimmäinen vaihtoehto on laskea inflaatio-odotukset korkoinstrumenttien avulla. Käytännössä silloin oletetaan Fisherin yhtälön mukaisesti, että valtionlainan nimellinen tuotto muodostuu kahdesta tekijästä. Ne ovat odotettu inflaatio ja lainainstrumentin reaalituotto.
Jos sijoittaja arvioi, että vuotuinen inflaatio on jatkossa esimerkiksi kolme prosenttia, valtionlainan tuoton tulisi olla sen yli, jotta sen reaalituotto olisi positiivinen.
Käytännössä markkinoiden odotetun inflaation voi laskea, jos vähentää valtionlainan tuotosta inflaatiosuojatun (TIPS) valtionlainan tuoton. Tällä hetkellä Yhdysvaltain 10 vuoden valtionlainan tuotto on noin 1,93 prosenttia ja USA:n 10 vuoden TIPSin tuotto on noin -0,50 prosenttia. Siispä odotettu inflaatio on noin 2,43 prosenttia.
Toinen vaihtoehto on perustaa inflaatio-odotukset kyselytutkimuksiin. Muun muassa kansainvälinen valuuttarahasto IMF hyödyntää myös kyselyjä inflaatio-odotusten laskemisessa. Lisäksi esimerkiksi Michiganin yliopiston tekemän kuluttajasentimenttikyselyn tulokset antavat suuntaa inflaation kehityksestä. Kyselyjen huono puoli on, että vastauksiin vaikuttaa voimakkaasti aiempi toteutunut inflaatio.
Kolmas vaihtoehto on arvioida tulevaa inflaatiokehitystä valuuttakurssien avulla. Sijoittajan pitää tietää arvioitavan perusvaluutan ja toisen valuuttaparin sen hetken vaihtokurssi ja termiinikurssit. Niiden perusteella lasketaan inflaatio-odotus.
Mikä aiheuttaa inflaation?
Tällä hetkellä inflaatio on korkein vuosikymmeniin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kuluttajahinnat nousivat joulukuun tilaston mukaan seitsemän prosenttia vuodessa.
Inflaatioympäristö on muuttunut viimeisen parin vuoden aikana. Käytännössä koko 2010-luku oli matalan inflaation aikaa, vaikka rahapolitiikka oli ultrakevyttä.
Mikä muuttui? Keskeinen tekijä on COVID-19 pandemia, joka aiheutti epätasapainon hyödykkeiden kysynnän ja tarjonnan välillä.
Aluksi tuotteiden ja palveluiden kysyntä heikkeni voimakkaasti. Sen myötä hinnat jopa laskivat vuoden 2020 keväällä. Sitä seurasi kysynnän elpyminen. Hyödykkeiden tarjonta ei kuitenkaan pysynyt perässä.
Siispä tällä haavaa hintoja nostaa enimmäkseen tarjontapuolen tekijät, joista yksi keskeisimmistä on työvoimapula ja toisaalta koronarajoitusten aiheuttamat haasteet tuotannossa ja toimituksissa.
Historiallisesti keskeisimpiä inflaatioon vaikuttavia tekijöitä ovat olleet talouskasvu, talouden rakenteelliset muutokset, kuluttajakäyttäytyminen ja talouden koko.
Inflaatio on yleensä kohonnut noususuhdanteen loppuvaiheessa, kun taloudessa on ollut täystyöllisyys ja palkkojen nousu on nopeutunut. Sitä vastoin taantuman aikana inflaatio on yleensä matalinta.
Rakenteelliset muutokset kuten palveluyritysten osuuden kasvu ja teollisuuden siirtyminen muihin maihin on vaikuttanut hintakehitykseen.
Demografiset muutokset vaikuttavat kuluttajahintojen kehitykseen. Esimerkiksi ikääntyvä väestö saattaa säästää enemmän ja se heikentää inflaatiota.
Lisäksi talouden koko on tärkeä inflaatioajuri. Suurimpien talouksien valuuttoja käytetään globaalisti. Niiden kysyntä on siis korkeampi ja ne säilyttävät sen myötä paremmin arvonsa. Vahva valuutan kysyntä antaa keskuspankille enemmän joustavuutta rahapolitiikan suhteen.
