Keskuspankkien riippumattomuudesta on tullut normi rikkaissa maissa 1990-luvulta lähtien. Matka tähän pisteeseen on ollut pitkä.
Keskuspankkien riippumattomuuden tarkoituksena on ylläpitää rahapolitiikan päätöksentekijöiden uskottavuutta ja mahdollistaa korkojen nosto ja lasku inflaation hillitsemiseksi riippumatta sen seurauksista poliittisille päätöksentekijöille yleisen tyytymättömyyden myötä.
Keskuspankkien historia on täynnä kamppailua poliittisen vallan ja taloudellisen vakauden välillä.
Tämä artikkeli sukeltaa Yhdysvaltojen keskuspankin riippumattomuuden kehityksen päävaiheisiin. Artikkeli voi auttaa ymmärtämään syvällisemmin Yhdysvaltain vaalien alla käytävää keskustelua keskuspankin roolista ja mahdollisista tulevista korkojen laskuista.
Federal Actin synty
Epävakaiden taloudellisten olojen vuoksi markkinat romahtivat vuosina 1893 ja 1907. Yksityiset henkilöt eivät luottaneet pankkijärjestelmään, eivätkä siihen, että heidän varansa olisivat turvassa pankissa. Vuonna 1912 presidentti Woodrow Wilson pyysi United States House Committee of Financialin kehittämään ratkaisun, jolla vahvistettaisiin luottamusta pankkijärjestelmään.
Vuoden 1913 Federal Serve Act lainsäädäntö perusti nykyisen Yhdysvaltojen keskuspankkijärjestelmän, joka tunnetaan lyhyemmin Fed.
Fed sai valtuudet painaa lisää rahaa, säätää diskonttokorkoa ja Fedin rahastojen korkoa sekä ostaa että myydä Yhdysvaltain valtionvelkakirjoja.
Federal Funds rahastolla varmistetaan suurten pankkien likviditeetti. Rahaston korko on korko, jolla talletuslaitokset lainaavat rahaa toisilleen Federal Reservelle yön yli. Se toimii ohjauskorkona ja sillä on merkittävä vaikutus käytettäviin luottoihin ja varoihin Yhdysvalloissa.
Inflaation kiihtyminen maailman sotien jälkeen
Toisen maailman sodan aikana keskuspankki suostui pitämään lainakustannukset alhaisina ostamalla valtion velkakirjoja. Sodan jälkeen alkoi jälleenrakennus ja lainakustannuksia haluttiin yhä pitää alhaisina. 1950-luvun taittuessa keskuspankin puheenjohtaja Thomas McCabe oli huolissaan velkakirjojenostojen kiihdyttävän inflaatiota Korean sodan aikana.
Kuluttajahintaindeksi nousi 14 prosenttiin vuonna 1947 ja kahdeksaan prosenttiin 1948. Keskuspankki oli haluton jatkamaan valtion velkakirjojen ostamista. Silloinen presidentti Harry S. Truman kehoitti McCabea jatkamaan – vedoten siihen, että rahapolitiikan kiristäminen ”on juuri sitä mitä Stalin haluaa”.
McCabe piti päänsä ja syntyi ”vuoden 1951 sopimus” eli Accord, jonka avulla pystyttiin luomaan tiukka vastustus valtionvarainministeriön korkojen sitomispolitiikalle.
Truman korvasi McCaben kolme viikkoa sopimuksen jälkeen sovitteluja eteenpäin vieneellä nuorella, entisellä valtiovarainministerin virkamiehellä William Martinilla. Trumanin tarkoituksena oli ottaa keskuspankki hallintaansa sisältäpäin, mutta yllätyksekseen Martin osoittautui itsenäiseksi ajattelijaksi.
Nuori Martin vahvisti pitkällä urallaan keskuspankin asemaa
Martinin valtakausi kesti lähes kaksi vuosikymmentä. Hän suhtautui inflaatioon haukkamaisesti. Hänen isänsä oli auttanut laatimaan ensimmäisen Federal Reserve Act -lain. Hän sanoi Fedin olevan kuin ”chaperone”, joka on määrännyt boolimaljan vietäväksi pois juuri kun pidot ovat parhaimmillaan.
Vuonna 1965 Martin otti yhteen presidentti Lyndon Johnsonin kanssa, joka rahoitti lainarahalla sosiaalimenoja ja samalla Vietnamin sotaa. Vaikka Martin nosti presidentin vastustuksesta huolimatta diskonttokorkoa, se ei onnistunut kääntämään inflaation kulmakerrointa.
Kun vuosien 1952-1965 inflaatio oli keskimäärin 1,5 prosenttia, se nousi vuodesta 1966 lähtien 4,5 prosenttiin. Monet tutkijat uskovat näin jälkikäteen, että 1970-lukua varjostaneen inflaatiokierteen juuret löytyvät juuri 1960-luvulta. Martinin katsotaan kuitenkin pyrkineen harjoittamaan riippumatonta talouspolitiikkaa.
Poliitikkojen sekaantuminen 1970-luvulla
Kun Martinin valtakausi päättyi 1970, presidentti Richard Nixon nimitti Fedin pääjohtajaksi taloustieteilijän, akateemikon ja Columbian yliopiston professorin Arthur Burnsin. Nixon ilmaisi tyytymättömyytensä Burnsia kohtaan heti aluksi, kun tämä laski hänen mielestään liian hitaasti korkoja ja sitten nosti niitä inflaation kiihtyessä.
Burns yritti vastustaa presidentin puuttumista keskuspankkipolitiikkaan ja varoitti pitkäaikaista ystäväänsä ja presidenttiään mahdollisesta kansainvälisestä valuuttakriisistä, asuntomarkkinoiden romahtamisesta, inflaation jatkumisesta ja vaarallisen korkeista koroista vuonna 1972. Nixonin raivo vain yltyi, ja Valkoinen talo laittoi liikkeelle huhun Burnsin toiveista kaksinkertaistaa palkkansa.
Painostuksen vuoksi Burns pitikin 1970-luvun alussa korkoja matalammalla kuin monen taloustieteilijän mielestä olisi ollut järkevää. Lopulta keskuspankki myös pakotettiin laskemaan korkoja ennen 1972 vaaleja, mikä varmisti Nixonin voiton seuraavalle kaudelle.
1970-luvun öljykriisit olisivat tehneet inflaation torjumisen vaikeaksi kenelle tahansa keskuspankin johtajalle. Yhdysvaltojen keskuspankinjohtajan Burnsin epäonnistuminen opetti Nixonin seuraajille, mitä Valkoisen talon sekaantuminen keskuspankkipolitiikkaan saattaa aiheuttaa.
Volckerin ”shokkihoito” pisti inflaation ja poliitikot kuriin
Vuonna 1979 inflaatio oli 11 prosenttia ja Jimmy Carter nimitti sikaria polttelevan Paul Volckerin Fedin pääjohtajaksi. Carter antoi tälle vapaat kädet rahapolitiikan harjoittamiseen.
Volcker nosti diskonttokoron korkeimmilleen kesäkuussa 1981 peräti kahteenkymmeneen prosenttiin. Primekorko oli tuolloin 21,5 prosenttia. Tämä vei maan 1980-1982 kestäneeseen taantumaan, jolloin kansallinen työttömyysaste nousi kymmeneen prosenttiin.
Volcker inflaation vastainen shokkihoito aiheutti myös voimakkaita häiriöitä Euroopan valuuttajärjestelmissä. Sen seurauksena Jim Carteria ei valittu seuraavalle kaudelle ja Ronald Reaganin vei murskavoiton vuoden1981 vaaleissa.
Yhdysvallat saavutti inflaatiohuippunsa 14,8 prosenttia maaliskuussa 1980 ja inflaatio laski alle kolmeen prosenttiin vuoteen 1983 mennessä. Inflaation taltuttua talous lähti uuteen kasvuun.
Moderni aika
Volckerin menestys talouden vakauttajana loi pohjan Alan Greenspanin kaudelle, joka kesti neljä presidenttikautta alkaen vuodesta 1987 ja päättyen 2006. Tuona aikana keskuspankkien riippumattomuus poltiikasta vahvistui. Sekä republikaani että demokraattiehdokkaat lupasivat presidentin vaaleissa nimittää Greenspan uudelleen Fedin johtoon.
Republikaani George W. Bush nimitti Greenspanin seuraajan Ben Bernanken, jonka demokraatti Barack Obama nimitti uudelleen, vaikka Bernankenin katsotaan olleen poliittisilta vaikuttimiltaan enemmän republikaani. Tämän ajatellaan vahvistaneen keskuspankinjohtajan puolueriippumattomuutta.
Talouspopulismi
2010-luvulla Donald Trumpin talouspopulismi haastoi keskuspankkien riippumattomuuden. Byrokratiaa halveksuva Trump syytti vuoden 2016 kampanjansa aikana, että Obaman nimittämä Janet Yellen piti korkoja alhaalla auttaakseen vaaleissa demokraatteja. Hän myös kieltäytyi nimittämästä tätä uudelleen ja nimitti nykyään kritisoimansa Jerome Powelin pääjohtajan tehtävään.
Jerome Powelin kausi päättyy 2026. Ei ole poliittisen keskustelun perusteella itsestäänselvää, kuka jatkaa Powelin jälkeen. Demokraatti Kamala Harris on ilmaissut, ettei Valkoisen talon pitäisi sotkeutua rahapolitiikkaan. Syyskuussa keskuspankin odotetaan laskevan korkoja.
Minkälaisia vaikuttimia Yhdysvaltojen presidentin vaaleilla on korkopolitiikalle ja keskuspankkien uskottavuudelle? Onko Trumpin kritiikki Powellia kohtaan sittenkin tarkkaan harkittu osa Trumpin vaalikampanjaa?
