Nelipäiväinen työviikko tarkoittaa järjestelyä, jossa työntekijä tekee töitä neljänä päivänä viikossa perinteisen viiden päivän sijaan. Useimmiten tavoitteena on lyhentää sekä työpäivien että kokonaistyöajan määrää viikossa. Lisäksi järjestelyssä yleensä työntekijän kokonaisansiot eivät laske, vaikka työaika vähenee.
Tämän mallin oletetaan tuovan useita hyötyjä sekä työntekijöille että työnantajille.
On väitetty, että työntekijöiden hyvinvointi ja jaksaminen paranevat, koska ylimääräinen vapaapäivä lisää aikaa palautumiselle, harrastuksille ja perhe-elämälle. Työntekijöiden stressin oletetaan vähenevän, unen ja liikunnan lisääntyvän sekä työn ja vapaa-ajan tasapainon parantuvan.
On myös esitetty, että työmotivaatio ja tehokkuus voivat kasvaa lyhennetyssä työoviikossa, kun työntekijät kokevat olevansa virkeämpiä ja motivoituneempia työssään.
Lisäksi jopa väitetään, että työn tuottavuus voi kasvaa, kun työaikaa käytetään tehokkaammin ja työntekijät ovat sitoutuneempia.
Työnantajille nelipäiväinen työviikko voi näkyä poissaolojen ja työntekijöiden vaihtuvuuden vähenemisenä sekä työnantajamielikuvan parantumisena. Organisaatiot voivat olla houkuttelevampia työpaikkoja potentiaalisille työntekijöille, mikä helpottaa rekrytointia.
Kaikki tämä kuulostaa hyvältä. Todellisuudessa näiden hyötyjen toteennäyttäminen perustuu vaillinaiseen tutkimusnäyttöön.
Suomessakin laajaa julkisuutta saaneet tutkimusraportit nelipäiväisen työviikon hyödyistä ovat menetelmällisesti erittäin heikkoja, eikä aihetta koskevia tutkimuksia ole juuri julkaistu vertaisarvioiduissa sarjoissa.
Näin väittää Etlan tutkimusjohtaja Antti Kauhanen.
Kauhasen mukaan yhteistä näille raporteille on, että ne ovat peräisin nelipäiväistä työviikkoa ajavista organisaatioista.
Lukuisissa nelipäiväistä työviikkoa käsittelevissä artikkeleissa on toistettu väite siitä, että työaikaa voidaan lyhentää neljään päivään ilman että tuottavuus laskee tai että ansioita täytyy laskea. Toisin sanoen tuntipalkkaa voitaisiin kasvattaa, tehdä vähemmän töitä ja saada työntuntia kohti enemmän aikaan.
Kauhanen muistuttaa, että näissä artikkeleissa viitataan usein tutkimuksiin, joissa ei ole käytetty lainkaan vertailuryhmää. Vertailuryhmä on kuitenkin tärkeää, jotta lyhennetyn työviikon hyötyjä voitaisiin luotettavasti arvioida.
”Vertailuryhmä vaaditaan, jotta voidaan arvioida mitä kohderyhmälle olisi tapahtunut, jos se ei olisi ottanut nelipäiväistä työviikkoa käyttöön. Jos vertailuryhmää ei ole, on mahdollista, että saadut tulokset selittyvät muilla samaan aikaan tapahtuneilla muutoksilla, vaikkapa talouden suhdanteissa”, Kauhanen perustelee.
Toinen ongelma on se, että tuottavuus on epämääräisesti määritelty.
”Tuottavuuden osalta on olennaisen tärkeää, että pystytään mittaamaan tarkasti sekä tuotokset että tuotantopanokset”, tutkimusjohtaja kertoo.
Lisäksi tuottavuus- ja työhyvinvointimittareita tulisi vertailla Kauhasen mukaan kohderyhmän ja vertailuryhmän välillä ennen ja jälkeen nelipäiväisen työviikon käyttöönottoa.
”Tällainen vertailu antaisi luotettavan kuvan nelipäiväisen työviikon vaikutuksista, jos kohde- ja vertailuryhmä on muodostettu asianmukaisesti.”
Kauhasen mukaan Suomessa uutisoiduissa tutkimuksissa mikään näistä ehdoista ei toteudu.
”Yhdessäkään julkaisussa ei ole edes yritetty muodostaa vertailuryhmää. Raporteissa käytetään siis vain ennen-jälkeen-tutkimusasetelmaa, mikä ei ole uskottava edellä selitetyistä syistä johtuen.”
Raportit ovat Kauhasen mukaan menetelmällisesti erittäin heikkoja, eikä aihetta koskevia tutkimuksia ole juuri julkaistu vertaisarvioiduissa sarjoissa.
Lisäksi raporttien taustalta löytyy organisaatioita, joiden tehtävänä on ajaa nelipäiväistä työviikkoa.
”Monista raporteista vastaava The Autonomy Institute on ajatuspaja ja konsulttitoimisto, joka myy nelipäiväiseen työviikkoon liittyviä palveluita”, Kauhanen huomauttaa.
Vakavasti otettavassa tutkimuskirjallisuudessa on Kauhasen mukaan havaittu positiivisia vaikutuksia työntekijöiden hyvinvointia kuvaaviin mittareihin, mutta samalla myös esimerkiksi työntekijöiden valvonnan tiukentumista.
Tuottavuutta koskevat tulokset ovat sen sijaan epäselviä.
Kauhasen mielestä suomalaisessa mediassa on käsitelty hyvin epäkriittisesti nelipäiväistä työviikkoa käsitteleviä raportteja. Johtopäätökset ovat selviä.
”Menetelmällisistä puutteista johtuen niistä ei voida tehdä mitään päätelmiä nelipäiväisen työviikon vaikutuksista työntekijöihin tai organisaatioihin.”
Yleisesti ottaen nelipäiväisellä työviikolla ei voi olla niin suuria tuottavuusvaikutuksia, että neljässä päivässä saataisiin aikaan sama tuotos kuin viidessä, Kauhanen arvioi.
”Tuottavuuden pitäisi nousta 25 prosenttia eikä akateemisesta tuottavuuskirjallisuudesta löydy mitään esimerkkejä toimenpiteistä, joilla tuottavuutta voitaisiin nostaa näin merkittävästi”, hän muistuttaa.
Tuottavuuden pitäminen samalla tasolla kuin viisipäiväisessä työviikossa on useimmiten vaikea rasti.
Mutta nelipäiväisen työviikon vaikutusta työntekijöiden fyysisen ja henkisen tilan kohenemisessa – ja sen merkitystä yritykselle – ei kannata aliarvioida. Ei myöskään työuupumusten määrän vähenemistä ja vähäisempää työntekijöiden vaihtuvuutta.
Olen varma että jatkossa saamme tutkimuksia, jossa on mukana verrokkiryhmiä.
Hyvinvointivalmentajana olen saanut kuulla työntekijöiltä lähes aina vain positiivisista vaikutuksista työn tekemisen laatuun, tehoon ja työpaikan/yrityksen toimintaan.